Itsetunnon synty

Vauva syntyy maailmaan täysin avuttomana. Ilman jatkuvaa hoivaa vauvan eloonjääminen olisi mahdotonta.

Tajusin vauva avuttomuuden ja kehittymättömyyden toden teolla lukiessani Sue Gerhardtin kirjaa Rakkaus ratkaisee, varhaisen vuorovaikutuksen merkitys aivojen kehitykselle. Vauva todella kehittyy ja oppii kaiken vuorovaikutuksessa häntä hoitavien vanhempien kanssa.

Kehittyäkseen vauva tarvitsee hoitajan joka vastavuoroisesti vastaa vauvan tarpeisiin. Alussa vauva osaa vain itkemällä ilmaista tarvitsevansa jotain. Vanhemman on opittava ymmärtämään vauvan tarpeita ja vastattava niihin vauvaa tyydyttävällä tavalla. Vauvan itku aiheuttaa stressiä vanhemmille. Tämä on itkun tarkoituskin, koska vauva ei osaa odottaa. On tarkoitus, että vanhempi välittömästi reagoi vauvan tarpeisiin.

Jos vauvan tarpeisiin vastataan, vauvan itsetunto ja itseluottamus kasvavat jokaisessa kohtaamisessa. Maailma näyttäytyy vauvalle miellyttävänä paikkana, jossa sen tarpeisiin vastataan, jossa on hyvä olla ja jolta on syytä odottaa hyvää.

Kun vauva on hermostunut, häntä hoitava vanhempi omalla käyttäytymisellään opettaa vauvan rauhoittumaan rauhoittumalla itse vähitellen. Jos vanhempi ei osaa tai jaksa rauhoittua itse, niin vauva ei opi rauhoittumaan ja näin hallitsemaan itseään ja omaa rauhoittumistaan. Lapsella ei ole kykyä mihinkään tällaiseen, kaikki opitaan vuorovaikutuksessa vanhempien kanssa.

Koska vauva tällä tavalla oppii jatkuvasti vanhemmiltaan, lapsen kehitykselle on hyvin tärkeätä, että vanhempien käyttäytyminen on jatkuvasti mahdollisimman johdonmukaista ja vuorovaikutteista vauvan kanssa.

Kaikkein vaikeinta vauvalle on jos sen tarpeisiin ei vastata, se ei ikään kuin ole olemassa tai sen ei pitäisi olla olemassa. Vauvan kehitykselle hyvin tuhoisaa on myös, jos sen tarpeisiin vastataan toistuvasti epäjohdonmukaisesti ja väärin. Vauvan stressin määrä kasvaa tällaisissa tilanteissa hallitsemattomaksi. Tällaiset kehityskulut ovat vauva itsetunnolle ja itseluottamukselle tuhoisia.



Varhaiset kokemuksemme muovaavat olennaisesti luonteenomaisia tapojamme olla suhteessa toisiin ja tulla toimeen vaihtelevien tunteiden kanssa. Nämä toimintatavat eivät ole vain psykologisia mieltymyksiä vaan myös elimistön toimintamalleja. Tämä tunne-elämämme runko on piilossa ja tietoisuutemme saavuttamattomissa – kunkin ihmisen näkymätön historia. Nämä syntyneet mallit ohjaavat sitten elämäämme, jollemme halua ja pysty niitä aikuisina muuttamaan.

Elämämme varhaisimpien kokemusten voimaa voidaan selittää kaaosteorian avulla. Se kuvaa, kuinka pienet erot kehityskulun alussa voivat johtaa valtaviin eroihin lopputuloksessa. Tuo aika elämästämme on ”mieleen palautumaton ja unohtamaton”. Emme voi muistaa siitä tietoisesti mitään, eikä se kuitenkaan unohdu, koska se on rakentunut elimistöömme ja ohjaa odotuksiamme ja käyttäytymistämme.

Mielemme kehittyy ja tunteemme järjestyvät sen kautta, että olemme yhteydessä toisiin mieliin. Tunne-elämäämme koko ikämme muovaavat näkymättömät voimat eivät ole ensisijaisesti biologisia yllykkeitä, vaan toisten kanssa koettujen tunneperäisten kokemusten malleja, jotka muotoutuvat voimakkaimmin vauvaiässä. Nämä elämäämme ohjaavat mallit ja niiden kautta opittu itsetunto ja itseluottamus eivät ole muuttumattomia, mutta kuten kaikkia jo vakiintuneita tapoja, niitäkin on vaikea muuttaa.