lauantai 16. huhtikuuta 2016

Rakkaus



Emme tiedä, mitä rakkaus on. Me tunnemme vain sen oireet; nautinnon, kivun, pelon, ahdistuksen jne. Yritämme ratkaista oireita ja se on pimeässä vaeltamista. Siihen kulutamme päivämme ja yömme, kunnes kuolema kohtaa ja kaikki on hetkessä ohi.

Katselet rantatörmältä veden kauneutta. Jos hiljaisuudessa ymmärtää sen, mitä sanotaan rakkaudeksi, silloin kaikki ihmisen ongelmat ja luomukset, ihmisten väliset suhteet – eli yhteiskunta – kaikki tämä löytää paikkansa.

Rakkaudesta on puhuttu paljon. Jokainen nuori mies sanoo rakastavansa jotakuta naista, pappi jumalaansa, äiti lapsiaan, ja tietenkin myös poliitikko pelaa rakkaudella. Olemme todellakin pilanneet koko sanan ja kuormittaneet sen merkityksettömällä sisällöllä, joka vain heijastaa omaa sisäistä kapea-alaisuuttamme. Tämän itse luomamme kapean merkityksen johdattamana yritämme löytää toisenlaista rakkautta, mutta päädymme tuskaisina arkipäivän hämmennykseen ja kurjuuteen.

Mutta siinä se oli kaikkialla: vedessä, ympärilläsi, puunlehdissä, sorsassa, ohitse kulkevassa ontuvassa naisessa. Se ei ollut romanttista samaistumista eikä nokkelaa, järkeilevää sanoilla leikkimistä. Se oli yhtä todellinen kuin tuo auto tai tuo laiva.

Vain rakkaus voi antaa vastauksen kaikkiin ongelmiimme. Tai ei ehkä sittenkään vastausta, sillä silloin ei ole enää ongelmia. Meillä on kaikenlaisia ongelmia, joita yritämme ratkoa ilman rakkautta, ja niinpä ne vain moninkertaistuvat ja kasvavat. Rakkautta ei mitenkään voi lähestyä eikä siihen tarttua. Mutta joskus, jos seisot tievarressa tai järvenrannassa, katselet kukkaa, puuta tai peltoaan muokkaavaa maamiestä ja olet todella hiljaa – et haaveile etkä kokoa päiväunia, et ole väsyksissä, vaan tunnet hiljaisuuden vahvat voimat – silloin se saattaa tavoittaa sinut.

Kun se tulee, elä takerru siihen, älä tallenna sitä kokemuksena. Kun se kerran koskettaa, et ole enää entisesi. Anna sen vaikuttaa; jätä ahneutesi, vihasi, yhteiskuntaan kohdistuva oikeutettu närkästyksesi. Se on tosiaan melko villi ja kesytön, eikä sen kauneus ole lainkaan sellaista, mitä yleensä arvostetaan.

Emme halua sitä, sillä meistä tuntuu, että se saattaisi olla liian vaarallinen. Olemme kesytettyjä eläimiä, kierrämme ympyrää itse rakentamassamme häkissä. Riitelemme, poliitikkomme ovat mahdottomia, gurut ja oppineet käyttävät hyväkseen sekä meidän omahyväisyyttämme että omaansa, he tekevät sen joko hienostuneesti tai karkeasti. Häkissä voi vallita anarkia tai järjestys, joka vuorostaan aiheuttaa epäjärjestystä. Näin on jatkunut satojen vuosien ajan: edistytään ja taannutaan, yhteiskunnan rakenteita muutetaan, köyhyydestä saatetaan päästä jossakin eroon. Jos ihminen pitää kaikkea tuota olennaisimpana, hän menettää rakkauden.

Ole joskus yksin, ja jos sinulla on onnea, se saattaa saapua luoksesi katsoessasi putoavaa lehteä tai yksinäistä puuta, joka kasvaa aukealla pellolla.

Tähän tapaan kirjoittaa Krishnamurti kirjassaan Elämän syvä haaste.