Kyllä ihmisen oppiminen ja tajuaminen on hidas prosessi. Tajusin juuri aamulla herätessäni äidin itsetunnon ja minäkuvan ja koko maailman kartan toiminnan, vasta nyt kirkkaasti – vaikka se on ollut silmieni edessä 50 vuotta. Ihmisen ajattelu kypsyy hitaasti – sama asia pitää lukea kymmenen kertaa ja ajatella, pohtia ties kuinka monta kertaa ja joskus sitten välähtää – ymmärtää oppineensa jotain. Ihminen on huono näkemään lähelle – tarvitaan etäisyyttä, että näkee kokonaisuuden eikä sekoa yksityiskohtiin.
Äiti on elänyt suuressa perheessä. Jokainen lapsi on kehittänyt pääasiassa tiedostamattomasti itselleen tavan saada huomiota ja hyväksyntää isossa joukossa. Äiti on hyvin nuorena oppinut olemaan pätevä, nopea ja osaava tyttö. Jo kotona pienenä tyttönä hän on loistanut tekemisellään. Hän on tehnyt aikuisten töitä pienenä – ja saanut siitä kehuja ja huomiota. Koulussa hän on opetellut läksyt ulkoa ja saanut siitä kehuja. Tämä malli oman erinomaisuuden esittämisestä nopean tekemisen kautta on jatkunut läpi elämän. Itsetunto on tullut siitä, että on nopeampi tekemään jonkun asia kun joku muu. Vahvistus ja kehut sekä itseltä, että muilta on tullut tämän tekemisen kautta.
Työ on ainoa ilo – on sanonta, jota vielä vanhana pitää toistaa. Aina on pitänyt olla varsinkin nopeampi tekemään kun muut. Siksi nuorempana piti tehdä kauheasti töitä ainakin silloin kun joku muu oli katsomassa. Tehokkuutta piti esittää kaiken aikaa. Vaikka ei hän ole sinänsä töistä pitänyt – vaan siitä kiitoksesta ja hyväksymisestä, mitä työn tekemisen kautta on saanut. Kyse ei ole ainoastaan muiden hyväksymisestä ja kehumisesta – vaan myös hän itse on antanut itselleen kehuja ja kiitosta oman tekemisen myötä. Ikkunat piti pestä nopeasti, vaikka niistä ei tullutkaan puhtaita - kunhan itse tiesi, että oli pesty ja nopeasti, se riitti. Lopputulos ei sinänsä ollut tärkeä vaan nopea suoritus – joka oli itseisarvo, jolla pystyi osoittamaan oman erinomaisuutensa verrattuna muihin. Sama juttu tapahtui kaikessa tekemisessä.
Meillä oli jatkuvia riitoja siitä kun isä mietti monesti pitkään, miten saisi jonkun asian onnistumaan – esimerkiksi korjattua jotain. Äiti motkotti mitä varten aikaa käytetään miettimiseen – se oli aivan kielletty asia ja jatkuva riidan aihe – pääasia kunhan tehdään ja hosutaan – tuli mitä tuli – onhan kuitenkin tehty kovasti ja se on pääasia. En koskaan pystyt ymmärtämään äitiä, koska ajattelen samansuuntaisesti kun isä. Kun tehdään jotain, niin kannattaa miettiä sen verran, että tekeminen onnistuu. Ero on tietysti korostunut sen takia, että äiti teki asioita, jotka olivat pääasiassa ennestään tuttuja ja siksi hän osasi ne. Isä sai tehdä vaikeat ja epäselvät tehtävät – minkä takia niitä piti miettiä – kuinka tämän onnistuisi tekemään.
Minun oma karttani maailmasta on niin kaukana äidin kartasta kuin vain voi kuvitella. Siksi en ole osannut ymmärtää häntä kaikkina näinä vuosina. Tämä ristiriita oli selvä jo murrosiässä. Äidin mielestä koulussa piti pärjätä ulkoluvulla, muistamisella ja saada hyviä numeroita. Asioiden oppiminen ja varsinkaan ymmärtäminen eivät olleet ollenkaan tärkeitä asioita – kunhan sai hyvät numerot koulussa – eli tärkeätä oli sama kehujen metsästys, jota äiti itse haki. Varsinkaan sellaisten asioiden lukeminen ja opiskelu, jotka eivät olleet suoraan koulukirjoja, ei ollut hyväksi – siis itsenäinen ajattelu ja mietiskely olivat selvästi humpuukia.
Minulle on jo pitkään ollut selvä, että äidin toimintamalli, jota kauhistelin jo lapsena, on toiminut kannustimena päätyä aivan toiseen äärilaitaan – tutkimaan ja pohtimaan kaikenlaisia asioita ja todella paljon. Äidin mielestä mitään ei pitänyt miettiä – se oli pahasta, turhaa, ajan haaskausta jne..
Se mitä nyt ymmärrän on, että kun äiti oli nuorena oppinut tämän mallin – saada kiitosta nopeasta tekemisestä sekä muilta, että itseltään – niin tämä malli säilyi läpi elämän. Ei äidillä ole ollut mitään edellytyksiä ajatella asioista toisella tavalla – tämä malli on täysin hallitseva ja ohjaa kaikkea käyttäytymistä, asioiden tulkintaa, näkemistä ja johtopäätöksiä. Nyt kun yritän itse katsoa maailmaa ja tapahtumia tämän mallin läpi – moni aikaisemmin täysin kummalta tuntunut tilanne ja käytös tulee aivan toisella tavalla ymmärrettäväksi.
Äidin malli on tosi hankala vanhana, kun ei enää ole mahdollisuuksia olla nopea ja tehokas. Elämä on kauheaa, loppuelämä on pelkkää tuskaa ja kurjuutta. Kun ei pysty pärjäämään tekemisessä ei voi itse antaa itselleen tunnustusta – ei pysty tekemään sellaista, että itse antaisi itselleen tunnustusta ja siten hyväksyisi itsensä – itsellä ei ole mitään arvoa ainakaan omissa silmissä.
Vanhuus on kirous, jos itsetunto ja ihmisarvo tulee vain tekemisestä paremmin kun muut. Itsetunnon ja ihmisarvon saaminen tekemisestä on suurin ongelma, mitä vanhuksilla on - ainakin Suomessa. Ongelmaa korostaa se, että mikä tahansa tekeminen ei ole arvokasta – vaan kunkin ihmisen itselleen hyvin tarkkaan määrittelemä tekeminen – se mistä kukin on tottunut saamaan tyydytyksen ja kehut – muut tekemiset eivät kelpaa. Puhumattakaan ajatuksesta, että jokainen ihminen on arvokas sellaisenaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti