Unohtamisen taito

Katselin televisiosta tiededokumenttia unohtamisen taito. Unohtamisen taito – taito, jossa olen ollut liiankin hyvä. Kehitin unohtamisen taitoa jo lapsena ja hioin sitä edelleen opiskeluaikana.

Kun koemme jotain, aivot tallentavat tapahtumat. Pelko on tärkeä ominaisuus. Se ohjaa käyttäytymistä pelottavissa tilanteissa ja suojaa yksilöä. Pelon tunne vahvistaa vaarallisesta tilanteesta tallennettua muistijälkiä. Tunteen voimakkuus tulkitaan aivoissa viestinä siitä, että muisto on tärkeä. Tärkeät muistot tallennetaan pitkäkestoiseen muistiin.

Yksittäisestä tilanteesta syntyvät muistot eivät tallennu tiettyyn paikkaa kokonaisuutena, vaan eri osat muistoa tallentuvat eri puolille aivoja – pirstaleina. Kun muistelemme asiaa, aivot rakentavat muistot uudelleen näistä palasista. Useat osat aivoista aktivoituvat siis muistoja luotaessa. Lisää unohtamisen taito ojelmasta täältä.

Minä olen aina ollut hyvä unohtamaan vanhat asiat. Se on tapahtunut minulla usein liiankin helposti. Opiskeluaikana olin tehokas opiskelija. Pysyin heti tentin jälkeen unohtamaan lähes kaiken mitä olin ko. aiheesta tentissä osannut ja siirryin täysin puhtaalta pöydältä uuteen asiaan ja uuteen tenttiin. Tällä tavalla opiskelu oli nopeata – juuri sellaista, josta poliitikot nykyään haaveilevat.

Vanhojen koulukavereiden tapaamisessa nyt vuosien kuluttua olen ollut aivan hämmästynyt kun toiset muistelevat opiskeluaikaa. He keskustelevat siitä, mitä joku opettaja on tunnilla sanonut ja tehnyt ja mitä oppilaat ovat tehneet. Olen aina ihmetellyt voivatko he todella muistaa noin yksityiskohtaisia asioita vuosikymmenien takaa. Muistavatko he nämä jutut vai keksivätkö ne omasta päästään. Minulla ei ole itselläni yleensä ollut mitään muistikuvaa kyseisestä tilanteesta, vaikka olen ollut yleensä paikalla.

Nyt kun olen opiskellut aivojen toimintaa, ymmärrä miten koulukaverit rakentavat nämä tarinat menneisyydestä. Aivot rakentavat muistot aina uudestaan kun asiaa muistellaan. Jotkut muistivihjeet aktivoivat muistivihjeeseen liittyvät erilaiset yksityiskohdat. Aivot rakentavat näistä yksityiskohdista omaan mielentilaansa sopivan muistikuvan kyseisistä muistikomponenteista. Aivot palauttavat muistot mieleen tarinoina. Näin siis muistoihin liittyy hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia. Jotkut yksityiskohdat ovat jostain syystä olleet henkilölle tärkeitä ja niihin on muodostunut selvä muistijälki, jonka avulla ne on mahdollista palauttaa.

Olen ilmeisesti varsin erilainen toiminnaltani kuin monet muut. Minulla ei ole yksityiskohtaisia muistoja juuri mistään asiasta. En ole ymmärtänyt, miksi näin on. Asia on vaivannut minua välillä enemmän, välillä vähemmän. Nyt asia on selvinnyt minulle. Minä en ole koskaan ollut kiinnostunut yksityiskohdista. Kun en ole kiinnostunut yksityiskohdista, olen opettanut tämän asenteen myös aivoilleni. Olen ollut liiankin aktiivinen tässä asiassa. En ole tiennyt ennen muistin ja mielen toiminnasta – olen olettanut, että pystyn paremmin muistamaan ja käsittelemään suurempia, tärkeämpiä asioita kun en kuormita itseäni yksityiskohdilla. Olen epäillyt aivojen kapasiteettia ja säästänyt sitä tärkeämpään ajatteluun.

Nykyään tiedetään varsin hyvin aivojen valtava kapasiteetti. Ihminen pystyy tallentamaan muistiinsa kaiken kokemansa – ei tarvitse säästää muistia kuten ei yleensä tietokoneissakaan nykyään tarvitse. Ongelma ei ole tietojen tallentaminen vaan muistista hakeminen – mieleen palauttaminen, kuten on myös tietokoneista nykyään – mihin hittoon olen sen asian tallentanut tietokoneella. Asioiden muistista hakeminen tapahtuu muistivihjeiden avulla, muistivihje aktivoi aivoissa asiaan liittyvät muistot ja palautta niitä mieleen. Muistivihjeiden avulla asiat tietokoneestakin usein pitää hakea – jos niitä ei Googleta.

Yksityiskohdat tulevat nyt tärkeiksi, koska juuri yksityiskohdat ovat niitä muistivihjeitä, joiden avulla muistot haetaan muistista. Kun minä en ole muodostanut riittävän voimakkaita muistijälkiä yksityiskohtiin – jotka eivät ole olleet tärkeitä, minun on hyvin vaikea – usein mahdotonta palauttaa mieleeni asioita menneisyydestä.

Olenko siis menettänyt menneisyyteni lähes täysin – onko tämä lopullista. Aikaisemmin nuorempana menneisyyden muistaminen ei ollut millään tavalla tärkeä asia. Nyt kun ikää on tullut vähän lisää, menneisyyden muistaminen on saanut uutta merkitystä. Olisi kiva muistaa jotain menneisyydestä vähän tarkemmin.

Toisaalta olen myös tottunut jättämään menneet taakseni ilmeisesti paljon helpommin kuin ihmiset yleensä. Kun ei ole menneisyyttä murehdittavana on helpompi keskittyä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Nyt tiedän myös, että kun haluan muistaa jonkin tapahtuman myöhemmin, minun pitää suhtautua siihen tunteellisesti, luoda siihen muistivihjeitä ja olla kiinnostunut kaikesta siihen liittyvästä. Itseensä tutustuminen on hurja seikkailu ja oleellinen osa itsetunnon kehittämistä.

Anteeksiannon harjoitus

Kun heräsin, selkäni oli taas kipeä. Mietin mitä selkäkipu oikein yrittää minulle kertoa – mistä on kysymys. Olen lukenut jokin aika sitten Deb Shapiron kirjan Kehosi paljastaa mielesi – mitä oireesi ja sairautesi kertovat sinusta. Keho vaikuttaa mieleen ja mieli vaikuttaa kehoon, tämän olen jo lukenut monesta kirjasta ja myös itseäni tutkimalla monet kerrat toimivaksi todennut.

Koska selkä on tavoittamattomissa ja näkymättömissä, se on täydellinen paikka kätkeä tai tukahduttaa emootiot tai asiat, joita et halua käsitellä. Erityisesti selkälihaksissa saattaa olla varastoituneina vihan kerrostumia.

Onkohan jostain tällaisesta nyt kysymys? Mitä voisin tehdä asialle? Olen yrittänyt opettaa itselleni, että minulla on lupa luottaa intuition voimaan ja viisauteen. Asia jota en ole insinöörinä aikaisemmin voinut hyväksyä ja ymmärtää. Viimeistään Malcolm Cladwellin Välähdys – Alitajuisen ajattelun voima on saanut minut toisiin ajatuksiin. Kuinka paljon tietoa ja viisautta alitajuntamme sisältää – ja kuinka vähän siitä voimme tietoisesti hyödyntää.

Istuin siis ja odotin hiljaa vastausta - annoin alitajunnalle luvan esittää hoitokeino asiaa – luottavaisena alitajunnan viisauteen. Yllätyin kuinka nopeasti tuli vastaus - kokeile anteeksiantoa itsellesi.

Erilaisissa kirjoissa on hiukan toisistaan poikkeavia tapoja harjoittaa anteeksiantoa. Deb Shapiro antaa kirjassaan seuraavan ohjeen anteeksiannon harjoittamiseen, kokeilin sitä.

• Etsi rauhallinen ja mukava istumapaikka. Tarkkaile muutama minuutti hengityksen sisään- ja ulosvirtausta kehossasi. Uppoudu hengityksen rytmiin mielesi hiljentyessä.

•  Keskity sydämen alueelle. Keskitä huomiosi sydämen seudulle keskelle rintaasi. Tarkastele hengitystäsi muutaman hetken ajan tällä alueella. Voit tässä kohtaa visualisoida itsesi tai toistaa niemeäsi, niin että saat tunteen omasta läsnäolostasi.

• Tuo anteeksianto sydämen alueelle. Kun tunnet olevasi valmis toista mielessäsi sanat: ”Annan itselleni anteeksi, annan itselleni anteeksi, annan itselleni anteeksi sen, että …” Anna kaikkien niiden asioiden, jotka annat anteeksi itsellesi, nousta sydämen alueelle.

• Ole lempeä. Anna itsesi mennä ajassa taaksepäin, anna anteeksi ja vapaudu. Älä jää kiinni mihinkään yhteen tapahtumaan – anna anteeksi, vapaudu ja jatka eteenpäin. Muista pitää hengitys vatsan alueella. Hengitä sisään mikä tahansa kipu tai syyllisyys tai häpeä, joka nousee esiin ja jatka vapautumista. ”Annan anteeksi itselleni, annan anteeksi itselleni.”

•  Jaksa harjoitella. Anna jokaisen asian nousta esiin. Näe ne tuomitsematta, kiinnittymättä. Myönnä asia täysin ja anna sitten anteeksi. Jotkut asiat ovat helpompia antaa anteeksi kun toiset. Jatka kovien asioiden lohkomista, ja ajallaan ne pehmenevät ja purkautuvat.

• Vapauta itsesi lempeästi. Kun tunnet tehneesi niin paljon kun voit, hengitä sisään ja sitten ulos. Tarkkaile hengitystäsi muutaman minuutin ajan ja tunne, kuinka anteeksianto virtaa olemuksesi läpi puhdistaen sen ja vapauttaen sinut.

Luin ohjeet rauhallisesti ja ryhdyin harjoittamaan anteeksiantoa. Olen harjoitellut anteeksiantoa muutaman viime vuoden aikana useasti erilaisten ohjeiden mukaan – joten pääsin helposti kiinni asiaan.

En tullut katsoneeksi kelloa, aika menettää merkityksensä tällaisessa harjoitteessa, joten en tiedä kestikö harjoitus 15 min, 30 min vai enemmän. Kuitenkin selkäkivut selvästi hävisivät ja olo muuttui aivan toiseksi. Koin tärkeäksi nimenomaan antaa ajatusten nousta alitajunnan kautta tietoiseen mieleen – siis vain odottaa mitä asioita alitajunta kokee tärkeäksi käsitellä. Esiin tuntuu spontaanisti nousevan asioita, jotka tarvitsevat anteeksiantoa. Anna niiden nousta mieleen, anna anteeksi, mutta päästä niistä myös irti takertumatta selittelyyn ja yksityiskohtiin.

Harjoita anteeksiantoa itsellesi - sen voima on mahtava. Anteeksianto voi vapauttaa sinut monesta kivusta ja tuskan tunteesta. Anteeksianto itsellesi on myös ensimmäinen vaihe anteeksiantoon muille.

Hymyile itsesi hyvälle tuulelle

hymyn harjoittelua

Mieli vaikuttaa kehoon – vastaavasti keho vaikuttaa mieleen. Olen harjoitellut viime aikoina yksinkertaista kehon keinoa vaikuttaa mieleen. Olen opetellut hymyilemään.

Kun hymyilet, olet paremmalla tuulella. Tämä on erityisen tärkeää silloin kun et ole hyvällä tuulella, hyvällä mielellä, vaan päinvastoin allapäin – eikä silloin yleensä hymyile. Kun olet allapäin, mielesi vaikuttaa kehoosi ja siksi ilmeesi on myös apea mutta se taas omalta osaltaan lisää huonoa oloasi. Näin on syntynyt kierre huonoon oloon, mieli ruokkii kehoa ja keho ruokkii mieltä. Vaikka varsinainen aihe pahaan oloosi on jo mennyt ohi, kehoon on vielä jäänyt pahaa oloa ja se pitää mielen apeana vielä pitkään.

Kun olet siis jostain syystä allapäin ja olet saanut tarpeeksesi pahasta olostasi – muuta tietoisesti käyttäytymistäsi. Mene peilin ääreen ja ala hymyillä itsellesi. Alkuun se voi tuntua oudolta ja teennäiseltä – älä anna sen häiritä, jatka vaan hymyilemistä – ja huomaa kuinka olosi muuttuu. Hymyileminen ei ole meille kaikille helppoa – varsinkin jos viime aikoina ei ole ollut kovasti aihetta hymyilyyn, tai emme muuten ole erityisen hymyilevää sorttia.

Minulle itselleni tämä harjoitus tuotti yllätyksen. Kun aloitin itse hymyilyharjoitukset, huomasin, että en ole juuri hymyillyt viime aikoina. Ensimmäisillä viikoilla hymyileminen tuntui aivan mahdottomalta – kasvojen lihaksia särki kunnolla – huomasin että en osaa hymyillä. Onko todella niin, että elämäni on ollut näin ilotonta – ilmeisesti kyllä. Tiedän kyllä, että kaikenlaista ikävää on tapahtunut viime aikoina – mutta silti oli minulle yllätys, että en osannut hymyillä. En osaa arvioida kuinka pitkä iloton aika vaaditaan siihen, että unohtaa miten hymyillä. Tiedän kuitenkin, että olen osannut hymyillä ainakin lapsena.

Vaikka hymyileminen on ollut minulle vaikeata, on se silti vaikuttanut mieleeni. Varsin vaatimatonkin hymyn häivähdys herättää hyvän olon tunteen. Kun olen allapäin, menen peilin ääreen ja harjoittelen itselleni hymyilemistä niin kauan, että tulen selvästi paremmalle tuulelle. Yleensä tähän menee vain muutama minuutti. Tunne kestää fysiologisesti 90sekunttia. Siinä ajassa elimistösi suoriutuu tunteen aiheuttamien kemikaalien hävittämisestä ja olet taas valmis uuteen tilanteeseen ja uuteen tunteeseen. Huono tunne häviää ja otat vastaan hymyilemisestä aiheutuvan positiivisen tunteen.

Ihmettelet varmaan miten tunne voi hävitä 90sekunnissa, kun yleensä huono olo jatkuu tunteja ja päiviä. Se tilanne ja tunne josta huono olo lähti liikkeelle, on jo aikoja sitten haihtunut. Huono tunne aktivoi kuitenkin mielessämme, aikaisempia huonoja kokemuksia, jotka nyt nousevat muistista mieleemme. Silloinkin kävi huonosti siinä tilanteessa jne. Kun olemme alakuloisia, mieleemme palautuu väkisinkin ajatuksia ja muistoja niistä mielessämme tai maailmassamme tapahtuneista asioista, jotka tekivät meidät onnettomiksi. Kun mieliala herää uudestaan, heräävät myös siihen liittyvät ajatukset ja muistot, mukaan lukien ne ajatusmallit, jotka tuon mielialan tuottivat.

Koska meistä jokainen on elänyt omanlaistaan elämää, eroamme toisistamme siinä, millaiset kokemukset ovat tehneet meidät alakuloiseksi ja millaiset kokemukset iloiseksi. Tämänhetkinen mielialamme aktivoivat meissä jokaisessa erilaisia muistoja ja ajattelumalleja. Osa meistä reagoi alakuloon niin kielteisesti, että emme ole ainoastaan surumielisiä, vaan kokemustamme sävyttävät meissä heränneet vajavuuden tai riittämättömyyden tunteet. Kärsimme kelvottomuuden tunteesta, huonosta itsetunnosta ja itseluottamuksen puutteesta, tajuamatta että tunteen herättää ajattelumalli menneisyydestä.

Näin siis huono olo ruokkii huonoa oloa ja vastaavasti hyvä olo ruokkii hyvää oloa. Älä anna pienen alakulon ryöstäytyä pahaksi oloksi, katkaise se alkuunsa vaikka hymyilemällä. Siis aina kun haluat olla hyvällä mielellä ja tuntea hyvää oloa – valitse hyvä olotila ja saata itsesi siihen tilaan hymyilemällä tai jollain muulla sinulle sopivalla keinolla. Harjoitellaan hymyilemistä, se kannattaa.

Itsetunto kuntoon 5. Itsetunto kehittyy kun sinulla on motiivi harjoitteluun

Mieti mitä hyödyt hyvästä itsetunnosta ja sinulla on motiivi itsetunnon kehittämiseen. Hyötyjen näkeminen on motivoinnin lähtökohta. Ihminen ponnistelee saavuttaakseen jotain mitä hän haluaa. Hyvä itsetunto on kuin vakuutus - uskallat elää täyttä elämää murehtimatta turhia ja se auttaa sinua erityisesti silloin kun kohtaat ongelmia.


Muutamia syitä, miksi itsetuntoa kannattaa kehittää ; mm. Mia Törnblom kirjasta Självskänsla nu! huono itsetunto aiheuttaa seuraavanlaisia ongelmia:

- Tunnemme olevamme huijaus, joka voidaan koska tahansa paljastaa.

- Teemme asioita näyttääksemme muille, sen sijaan että tekisimme sitä mitä haluamme.

- Vertaamme itseämme jatkuvasti muihin ja tunnemme itsemme hyviksi vain jos kukaan muu ei ole parempi.

- Pyörimme ympäriinsä ja meillä on huono omatunto.

- Pidämme muita meitä huonompina ja puhumme heistä paljon pahaa.

- Olemme itsekeskeisiä.

- Olemme mustasukkaisia.

- Meitä hallitsevat monet pelot.

- Joudumme usein konfliktiin ja tunnemme itsemme väärinymmärretyiksi.

Tunnistatko itselläsi joitakin ylläolevista ominaisuuksista - haluatko niistä eroon? Onko sinulla joitain muita huonosta itsetunnosta aiheutuvia ongelmia, joista haluat eroon? Mieti, mitä itsetunto merkitsee sinulle?


Seuraavassa on hyvän ja tasapainoisen itsetunnon hyötyjä ruotsalaisen itsetuntogurun Mia Törnblomin mukaan kirjasta Självkänsla nu!


- Tiedämme oman arvomme, sen sijaan että meidän tarvitsisi olla parempia kuin muut, jotta tuntisimme itsemme arvokkaiksi.

- Pidämme itsestämme ja tunnemme itsemme arvokkaiksi riippumatta siitä keiden seurassa olemme.

- Tulemme iloisemmiksi ja olemme yksinkertaisesti hauskempia.

- Tulemme tehokkaammiksi ja saamme enemmän tehdyksi.

- Tulemme läsnä oleviksi tekemisessämme ja näemme sen mitä meillä jo on.

- Selviämme vaikkemme ole täydellisiä ja siksi teemme epäonnistumisistamme helpommin hauskoja tapahtumia.

- Muiden on helpompi pitää meistä, koska todella pidämme itse itsestämme.

- Uskallamme yrittää useampia asioita, koska emme enää pelkää epäonnistumista.

- Uskallamme olla rehellisiä itsellemme.

- Tunnemme luottamusta siitä, että mitä tahansa tapahtuukin, me selviämme siitä.

- Otamme vastuun suhteistamme ja tunnemme itsemme turvallisiksi kaikissa suhteissamme.

- Saamme etäisyyttä itsemme samalla kun todella otamme vastuun omasta elämästämme omasta voinnistamme.

- Seuraamme omia unelmiamme ja olemme onnistuneempia ja samalla nautimme edistyksestämme.

- Sisäinen turvallisuutemme antaa meidän sanoa kyllä kun silloin kun todella tarkoitamme sitä ja ei kun tarkoitamme sitä.

Mieti mitä sinä hyödyt hyvästä itsetunnosta. Saatko hyvän itsetunnon avulla jotain sellaista, jota todella haluat - vai oletko tyytyväinen nykyiseen oloosi.


Ulkoinen motivaatio vaatii jatkuvasti uusia yhä suurempia palkintoja muiden taholta. Kun kuitenkin aina joskus tulee vastoinkäymisiä - ulkoinen motivaatio toimii pitkän päälle huonosti. Yritä löytää itsellesi sisäinen motivaatio. Mikä palkinto - onni, ilo, sisäinen rauha, mielihyvä, unelmat, onnistuminen - juuri sinua motivoi?

Motivaatio edellyttää, että pidät ponnisteluja mielkkäinä - että näet sen, mitä tulet saavuttamaan. Itsetunnon kehittäminen on kuin kuntoilua - tarvitset pitkäjänteisyyttä, sopivaa rasitusta, positiivista palautetta etenemisestä, malleja tuloksellisin saavuttamisesta, tavoitteen - tarvitset siis motiivia tehdä se mitä pitää tulosten saavuttamiseksi.

Ota vastuu itsestäsi ja tule siksi mikä haluat olla. Mieti mitä haluat saavuttaa - ja tee siitä totta.

Roseton salaisuus

Roseton salaisuus

eli kuinka syvällisesti elinympäristömme arvot ja läheiset ihmiset vaikuttavat meihin.

Malcolm Gladwell kertoo kirjassaan Kuka menestyy ja miksi?  monia hienoja tarinoita, joista tässä on tarinan Roseton kaupungista. 

Roseto Valfortore sijaitsee 160 km Roomasta lounaaseen, Apenniinien juurella Foggian maakunnassa. Vuosisatojen ajan rosetolaiset talonpojat työskentelivät ympäröivien kukkuloiden marmorilouhoksissa tai viljelivät porrastettuja peltojaan kylän alapuolella olevassa laaksossa. Elämä oli kovaa, kylän väki oli lähes lukutaidotonta ja rutiköyhää, eikä paremmista oloista ollut juuri toivoa, ennen kun sana mahdollisuuksien maasta valtameren tuolla puolen kiiri Rosetoon asti 1800-luvun lopulla.

Vuoden 1882 tammikuussa ryhmä rosetolaisia – kymmenen miestä ja yksi poika – lähtivät meritse New Yorkiin. He jatkoivat matkaansa länteen ja saivat lopulta töitä liuskekivilouhoksesta, joka sijaitsi 140 km:n päässä New Yorkista, pennsylvanialaisen Bangorin pikkukaupungin lähellä. Seuraavana vuonna viisitoista rosetolaista lähti Italiasta Amerikkaa ja moni heistä päätyi maamiestensä tavoin Bangoriin liuskekivilouhokseen. Siirtolaiset lähettivät Rosetoon viestejä uuden maailman mahdollisuuksista. Pian ryhmä toisensa jälkeen pakkasi laukkunsa, kunnes muuttajien puro kasvoi tulvaksi. Pelkästään vuonna 1894 noin 1200 rosetolaista haki Amerikan-passia, ja heidän lähtönsä tyhjensi kotikylässä kokonaisia katuja.

Rosetolaiset alkoivat ostaa maata kallioiselta kukkulanrinteeltä, joka sijaitsi jyrkän, kuoppaisen vankkuripolun päässä Bangorista. Kaksikerroksisten tiilikattoisten kivitalojen rykelmiä nousi vuorenrinnettä kiipeilevien kapeiden katujen varteen. He rakensivat kirkon, jonka nimeksi tuli Our Lady of Mount Carmel, sekä pääkadun, josta tuli Garibaldi Avenue Italian yhdistymisen suuren sankarin mukaan. Aluksi he kutsuivat pikkukaupunkiaan New Italyksi. Pian he kuitenkin vaihtoivat nimen Rosetoksi, mikä olikin sopivaa, olivathan melkein kaikki heistä kotoisin samannimisestä italialaisesta kylästä. 

Vuonna 1896 energinen nuori pappi, isä Pasquile de Nisco otti Our Lady of Mount Carmelin kirkon johdettavakseen. De Nisco perusti hengellisiä yhdistyksiä ja järjesti festivaaleja. Hän rohkaisi kaupunkilaisia raivaamaan maata ja istuttamaan sipulia, papuja, perunaa, meloneita ja hedelmäpuita talojen isoille takapihoille. Hän jakeli siemeniä ja sipuleita. Kaupunki heräsi henkiin. Rosetolaiset alkoivat kasvattaa sikoja takapihoillaan ja viljellä rypäleitä kotitekoista viiniä varten. Rakennettiin kouluja, puisto, luostari ja hautausmaa. Garipaldi Avenuelle avattiin pieniä kauppoja, leipomoja, ravintoloita ja baareja. Syntyi yli kymmenen pientä tehdasta, joissa valmistettiin neuleita. Pennsylvanian Roseto oli oma pikkuruinen maailmansa, josta ulkopuoliset eivät tienneet juuri mitään, ja sellaiseksi se olisi saattanut jäädäkin ilman Stewart Wolfia.

Wolf oli lääkäri. Hän opetti Oklahoman yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa, ja hänen tutkimuskohteensa oli ruoansulatus ja vatsa. Wolf vietti kesänsä maatilalla lähellä Rosetoa. ”Kerran joskus 1950-luvun lopulla, kun olimme taas kesänviettopaikassamme, minut kutsuttiin luennoimaan paikalliselle lääkäriseuralle”, Wolf kertoi vuosia myöhemmin. ” Kun olin pitänyt puheeni, eräs paikallisista lääkäreistä tarjosi minulle oluen. Juodessamme hän sanoi: Kuule, olen ollut lääkäri 17 vuotta. Potilaani tulevat laajalta alueelta ja on erittäin harvinaista, että kukaan alle 65-vuotias rosetolainen sairastaisi sydäntautia.”

Wolf hämmästyi. Elettiin 50-lukua, vuosia ennen kuin sydänsairauksia alettiin ehkäistä kolesterolia alentavilla lääkkeillä ja muilla määrätietoisilla toimenpiteillä. Sydänkohtauksista oli tullut epidemia Yhdysvalloissa – ne olivat alle 65-vuotiaiden miesten yleisin kuolinsyy. Kaiken järjen mukaan oli siis mahdotonta, että lääkäri ei löytäisi jostakin sydänsairauksia.

Wolf päätti tutkia asiaa. Hän pyysi avukseen muutamia opiskelijoita ja kollegoitaan yliopistolta. He etsivät käsiinsä Roseton asukkaiden kuolintodistukset ja lääkärein arkistot ja sairaskertomukset. Aloitimme vuonna -61. Pormestari sanoi: ”Siskoni auttavat sinua. Saatte kaupunginvaltuuston salin käyttöönne.” Kysyin, missä valtuusto sitten kokoontuisi. Hän vastasi: ” No, lykkäämme kokouksia vähän tuonnemmaksi.” Rouvat toivat meille lounasta. Otimme verikokeita ja mittasimme sydänkäyriä pienissä kopeissa. Olimme siellä neljä viikkoa. Sen jälkeen juttelimme viranomaisten kanssa, ja he antoivat koulurakennuksen käyttöömme kesän ajaksi. Kutsuimme Roseton koko väestön tutkittavaksi.”

Tulokset olivat hämmästyttävät. Käytännöllisesti yksikään alle 55-vuotias rosetolainen ei ollut kuollut sydänkohtaukseen, eivätkä he myöskään osoittaneet sydänsairauden merkkejä. Yli 65-vuotiaiden rosetolaismiesten sydänkuolleisuus oli noin puolet alhaisempi kuin Yhdysvalloissa keskimäärin. Itse asiassa mistä tahansa sairauksista johtuva kuolleisuus oli 30-35% odotettua alhaisempi.

Wolf kutsui avukseen sosiologiystävänsä John Bruhnin Oklahoman yliopistosta. ”Palkkasin lääketieteen opiskelijoita ja sosiologian jatko-opiskelijoita haastattelijoiksi. Kuljimme Rosetossa talosta taloon ja juttelimme jokaisen yli 21-vuotiaan kanssa.” Bruhn muistelee. Tapahtumista oli kulunut yli 50 vuotta, mutta Bruhnin äänessä oli vieläkin ihmetystä hänen kuvaillessaan tutkimusryhmän löydöksiä. ” Siellä ei ollut itsemurhia, alkoholismia tai huumeriippuvuutta, ja rikollisiakin oli hyvin vähän. Kukaan ei elänyt sosiaaliturvan varassa. Kun otimme selvää, oliko heillä vatsahaavoja, heillä ei ollut niitäkään. Nämä ihmiset kuolivat vanhuuteen. Sillä siisti.”

Wolfin ammattikunnalla oli nimi Roseton kaltaisille paikoille – paikoille, jotka sijaitsevat tavanomaisen kokemuksen ulkopuolella, joissa tavalliset säännöt eivät päde. Roseto oli tilastotieteen kielellä ”vieras havainto, poikkeustapaus”.

Wolfin ensimmäinen ajatus oli se, että Rosetossa noudatettiin vanhan mantereen ruokavaliota ja oltiin siksi terveellisempiä kuin muualla Amerikassa. Pian hän kuitenkin huomasi ettei se pitänyt paikkansa. Ilmeni, että hulppeat 41% rosetolaisten kaloreista tuli rasvasta. He eivät myöskään olleet väkeä joka joogaisi tai juoksisi lenkkejä. Rosetolaiset tupakoivat ahkerasti ja monet kärsivät liikalihavuudesta.

Voisiko kysymys olla geeneistä. Tutkijat etsivät käsiinsä muualla Yhdysvalloissa asuvia rosetolaisten sukulaisia saadakseen selville oliko heillä yhtä rautainen terveys kun rosetolaisilla. Ei ollut.

Tämän jälkeen Wolf kohdisti huomionsa alueeseen, jolla Roseto sijaitsi. Mahtoiko alueella olla jotain terveydelle erityisen suotuisaa. Ei ollut, taas umpikuja. 

Wolfille alkoi valjeta, että Roseton salaisuus ei piillyt ruokavaliossa, liikunnassa, geeneissä eikä sijainnissa. Roseton salaisuuden Roseto Effect täytyi olla Roseto itse. Bruhn ja Wolf tajusivat tämän kulkiessaan kaupungilla. He seurasivat, kuinka rosetolaiset kyläilivät toistensa luona, pysähtyivät kadulle rupattelemaan ja kokkasivat takapihoillaan. He oppivat tuntemaan suuret perheklaanit, joihin kaupungin yhteisörakenne perustui. He näkivät, kuinka monissa kodeissa kolme sukupolvea asui saman katon alla ja kuinka paljon isovanhempia kunnioitettiin. He osallistuivat messuun Our Lady of Mount Carmelin kirkossa ja näkivät seurakunnan yhdistävän ja rauhoittavan vaikutuksen. He laskivat, että tässä alle 2000 asukkaan pikkukaupungissa toimi yhteensä 22 yhdistystä. He aistivat yhteisössä vallitsevan erityisen tasa-arvon hengen, joka sai rikkaat välttämään pöyhkeilyä ja peitti armeliaasti vähempiosaisten epäonnistumisen. 

Juurruttamalla eteläitalialaisen talonpoikaiskulttuurin Itä-Pennsylvanian vuorille rosetolaiset loivat vahvan ja suojaavan sosiaalisen rakenteen, joka piti nykymaailman loitolla. Rosetolaisten hyvä terveys johtui heidän taustastaan – siitä maailmasta, jonka he olivat luoneet uudelleen pikkuruiseen kaupunkiinsa vuorten rinteillä. ”Muistan, kun menin Rosetoon ensimmäisen kerran ja näin siellä kolmen sukupolven perheateriat, lukuisat leipomot, kadulla parveilevan väen, kuisteilla istuskelijat ja neulepajat, joissa naiset työskentelivät päivisin miesten ollessa liuskekivilouhoksilla”, sanoi Bruhn. ”Siinä oli taikaa.” 

Kun Bruhn ja Wolf esittelivät havaintonsa ensi kertaa lääketieteelliselle yhteisölle, vastaanotto oli skeptinen. Silloin vallalla olleen käsityksen mukaan kaikki riippui geeneistä ja valinnoista, ruuasta, liikunnasta. Kukaan ei pitänyt terveyttä yhteisöllisenä asiana.

Wolfin ja Bruhnin haasteena oli saada vallitseva lääketiede näkemään terveys ja sydänkohtaukset uudessa valossa; Piti tajuta, kuinka syvällisesti elinympäristömme arvot ja läheiset ihmiset vaikuttavat meihin. Rosetosta alkoi psykosomaattisen lääketieteen pioneerin Stewart Wolfin taival, joka on mullistanut monia käsityksiämme. 

Voi kuitenkin vain ihmetellä, miten huonosti ymmärrämme näitä asioita, jotka edelläkävijät kuten Wolf oivalsivat jo yli 50 vuotta sitten. Ihminen on kokonaisuus jonka hyvinvointiin vaikuttaa ratkaisevasti se sosiaalinen ympäristö missä hän elää. Vilkkaan sosiaalisen elämän vaikutus terveyteen on samaa luokkaa kuin liikunnan vaikutus. Tiivis yhteisö, jossa jokainen tietää roolinsa ja jokainen hyväksytään ryhmän jäseneksi, rakentaa ihmisen omaa kuvaa ja itsetuntoa kun hän pystyy näkemään oman roolinsa osaavana, arvokkaana ryhmän jäsenenä. Ihminen on todella sosiaalinen olio ja sosiaalisten kontaktien puute näkyy ihmisen terveydessä.