Hyvä itsetunto on jokaisen ulottuvilla mutta sen eteen on tehtävä töitä. Hyvä itsetunto tekee elämästä helpompaa ja hauskempaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kokemusasiantuntija. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kokemusasiantuntija. Näytä kaikki tekstit
lauantai 1. joulukuuta 2012
Masennuksesta toipuminen
Kuntoutumisen aivan ensimmäinen edellytys on, että kuntoutujalla on kuntoutumistarve ja hän on valmis kuntoutumaan. Ilman sitä kuntoutumista ei voi tapahtua, sillä kukaan ei voi ottaa ensimmäistä askelta kuntoutujan puolesta eikä kuntoutua hänen puolestaan.
Mikä on tärkeintä masentuneen ja auttamistyön ammattilaisen kohtaamisessa? Kohtaaminen ihmisten kesken, rehellisesti ja kuunnellen ihmistä, jonka asioita käsittelee.Luottamuksen asiakkaaseen voi rakentaa vain kertomalla hänelle suoraan ja rehellisesti, kuka on, mitä tekee, missä asiassa voi asiakasta auttaa ja missä ei voi auttaa häntä, sekä lupaamalla, että etsii yhdessä asiakkaan kanssa sen tahon, josta apua saa.
Ihmistä ei voida ajatella palasina. Hän elää omaa elämäänsä ja hänen olemiseensa vaikuttaa koko kokonaisuus. Jotta minua olisi voitu auttaa, olisi minun ja elämäni kokonaiskuvien täytynyt tulla näkyviksi. Jokainen mieltä painava asia kasvaa ja syö energiaa, jota tarvittaisiin lepäämiseen, eikä levosta ole hyötyä ennen kuin asiat on hoidettu. Ilman lepoa kuntoutuminen ei ala ja sairasloma on turha.
Kuka kysyy masentuneelta, mitä he eivät jaksaneet? Mihin he väsyivät? Miksi he masentuivat? Mikä estää heitä kuntoutumasta? Kuka auttaa heitä irtautumaan asioista tai muuttamaan asioita, joita eivät he eivätkä muutkaan jaksa? Kuinka paljon itsestään oppiikaan, kun suostuu katsomaa: uskaltaa mennä itseään tutkimaan, ottaa tilaa itselleen, uppoaa syvälle sisälleen ja antaa valtaa unilleen nähdäkseen mahdollisen maailman, sen, mitä tahtoo ja kaipaa. Miten monta kysymystä olen esittänyt ja kuinka kovasti olen ollut itseni kanssa silmätysten, tarkasti, rehellisesti ja aidosti. Kuinka pahalta minusta on tuntunut. Miten paljon olen tapojani inhonnut. Mihin olen tullut ja keneksi kasvanut? Kuinka paljon olenkaan itseltäni vaatinut ja sen kaiken saanut. Itseltäni itseeni. Koska olen katsonut syvälle itseeni, uskaltanut kysyä itseltäni ja uskaltanut myös vastata itselleni ja ymmärtänyt olevani itse vastuussa.
Jos työhön palaaja ajattelee olevansa alemman luokan kansalainen, voin kertoa, että niin me helposti ajattelemme. Alemmuudentunne ja jatkuva tarve näyttää ja vakuuttaa osaamistaan ja olemisen oikeutustaan ei tue kenenkään hyvinvointia.
Työuupumuksen ja masennuksen takana ovat usein esimiesalaissuhteet ja työyhteisön sisäiset kahinat kaikkine muunnelmineen. Työn tekeminen ja työtehtävissä suoriutuminen tai suoriutumattomuus kytkeytyy tiiviisti työyhteisön ilmapiiriin ja henkilösuhteisiin. Jos henkilö on pudonnut työelämästä, hänellä on siihen jokin syy, jokin asia, jolta hän ei ole kyennyt itseään suojaamaan, tai jokin hänessä, miltä työyhteisö ei ole osannut terveellä tavalla suojautua.
Työhön paluussa ongelmallista on se, että paluuta yritetään usein tehdä tilanteessa, jossa palaajan oma tahto ei vielä ole näkyvillä vaan paluusuuntaa määrittävät auttajien ajatukset kuntoutujan omien tarpeiden sijaan. Minä olin onnekas, kun suuntani määräytyi omien tarpeideni ja oman haluni mukaan, myös paluuvauhdin määritys oli omissa käsissäni. Juuri siitä työhön paluussa onnistumisen salaisuus pitkälti piileekin.
Mitä kaikkea ihmisessä tapahtuukaan ja mitä kaikkea ihmisen mielessä liikkuu, kun edessä on paluu masennuksen syövereistä, mustasta aukosta. Hänen pitää kasvaa itsekseen ja opetella uudestaan kaikki, mikä liittyy ihmisenä olemiseen. Masennuttuaan ei kuitenkaan halua voida vähän paremmin ja elää siinä. Ihminen haluaa parantua, voida hyvin ja olla varma, ettei enää koskaan palaa siihen tervaan takaisin. Masentunut tietää nimittäin, että paluu tappaa, ellei heti seuraava, ehkä sitä seuraava.
Olen matkannut, prosessoinut, muuttunut tullakseni omaksi itsekseni ja elääkseni itseni näköistä elämää. Olen oppinut elämään itsenäni niin etten enää koskaan altista itseäni masennukseen johtavalle polulle. Sitä minä en enää tee. Toipumis- ja parantumismatkani lopputulos on, että hyvinvoiva ihminen tietää, kuka hän on, mitä hän tahtoo ja miten hän voi saada haluamansa. Onnellinen on se, jonka elämässä asiat ovat yhteneväisiä hänen tahtonsa kanssa ja jonka sisäinen ja ulkoinen maailma on tasapainossa. Sopivasti on elämässäni nykyään paljon vähemmän kuin joskus kuvittelin olevan normaalia. Kukaan ei ollut kertonut, mikä on riittävää, ja muita seuraamalla voi saada sellaisen käsityksen, että itse ei tee koskaan tarpeeksi.
Olisin iloinen, jos työhön palaajat saisivat tuen ja avun rakentaa ensin elämästään hyvinvoivan kokonaisuuden, jota he osaavat pitää itse tasapainossa. Vasta sitten olisi aika katsoa tulevaisuuteen ja suunnata sinne voimissaan olevana, jaksavana ja tietoisena, olipa haave opiskelu, työ, elämä perheen kanssa kotona, vapaaehtoistyö tai taiteilijaelämä. Joka tapauksessa ihminen osaisi ja jaksaisi lähteä itse omaa suuntaansa tavoittelemaan. Silloin hän pysyisikin siellä eikä sairaslomalla.
Meiltä, jotka emme ennen osanneet huolehtia itsestämme ja olemme sen nyt oppineet, olisi vastuutonta olla jakamatta ajatuksiamme. Sen jälkeen vastuu on kuulijalla ja lukijalla. Jokainen tarttuu itselleen sopivaan palaan.
Jokaisen valmiiksi tulleen prosessin lopussa on oivallus, huikea ymmärtämisen hetki, jossa vapautuu valtava määrä energiaa, voimaa ja jaksamista, halua valloittaa koko maailma samalla kerralla. Kutsun tätä oivalluksen hetkeä tiedostojeni aukeamiseksi. Oivallus voi olla sana, tunne tai asia. Masennuksesta toipuessani huomasin, että joskus tuo oivalluksen hetki saattoi olla myös koko tajunnan räjäyttävä tietopaketti. Olen ollut prosessissa prosessin perään tullakseni itsekseni.
Kuntoutumiseni ei ole mystistä, vaan se on systemaattista muutosta, työtä itseni kanssa ja itseni sisällä. Kuntoutuessani olen pyrkinyt ymmärtämään asioita ja opetellut itselleni hyväksi olevia tapoja toimia. Minulta on tarvittu halua ja valmiutta muuttua ja rohkeutta tehdä se. Tämän lisäksi olen tarvinnut tietoa, tukea, tilaa ja aikaa. Kun nämä ovat toteutuneet, olen muuttunut, ymmärtänyt ja parantunut. Olen myös aktivoinut kykyni pysyä terveenä ja tasapainossa jatkuvasti muuttuvan uutta oppivan itseni kanssa.
Olen kokonainen ihminen, itsenäni, en missään roolissa, tittelissä tai ulkoa ohjatussa tavassa toimia. Olen läsnä hetkessä kaikkine tunteineni, vajaana, aitona, itsenäni, kauniina, rujona, peittelemättä saamiani kolhuja. Puhun omilla sanoillani mittaamatta kokoani, kuten ihminen tekee ollessaan oma itsensä. Juuri kokemustieto tuo toivon ja rohkeuden astua muutoksen polulle. Jo prosessoitu tieto mahdollistaa oivallusten ja oikeiden reittien avautumisen matkalla kohti sisäistä eheyttä ja tasapainoa.
Näin puhuu masennuksesta toipunut ja oman masennuksensa näkyväksi tehnyt kokemusasiantuntija Katja Lemberg. Olen saanut tilaisuuden tutustua Katjaan Aika parantaa verkostossa. Katjan ajatuksiin voi tutustua myös Aamusydämellä ohjelmassa, masennuksesta voi toipua.
maanantai 26. marraskuuta 2012
Miltä masennus tuntuu
Kaksi kertaa vakavan masennuksen kokenut Katja Lemberg on masennuksesta kuntouduttuaan halunnut tehdä masennuksen ja siitä toipumisen näkyväksi ja ryhtynyt kokemusasiantuntijaksi. Näin Katja kuvaa masennusta kirjassa Miltä musta tuntuu? Masennus ja siitä toipuminen.
![]() |
| Masennus ja siitä toipuminen |
Masennus on musta aukko, pimeys, johon ihminen putoaa. Se on kamala kumppani.
Masennus. Musta aukko. Mistä masentuneelle elämä? Musta-aukko, vakava masennus, pimeys, olemattomuus. Itse on vääristynyt, eikä sitä enää ole olemassa. Sielu, hengen asuinsija, sirpaleina. Henki hävinnyt. Mieli lukossa. Itsensä kadottanut, henkensä menettänyt. Elävänä kuollut, zombie. Masennus, reaktion takana paikassa, jossa ei ole enää reaktiota. Mieli ja henki ovat menneet pois, siirtyneet itsen ulkopuolelle. Millään ei ole mitään väliä, mitään ei ole. Ei enää ääntä, millä huutaa, liikettä millä paiskoa, ei voimaa millä liikkua. Ei kuule, ei näe, ei ole.
Sitä se on, kun on masentunut eikä ole elämää. Tai ehkä kyse on pikemminkin siitä, että ihminen on menettänyt yhteyden omaan itseensä ja omiin tunteisiinsa. Kun epätoivo ja turhaumat ovat vieneet voiton, ihminen on hiipunut henkisesti pois ja masennus on saanut hänet valtaansa. Vastaavia kokemuksia on myös muilla masennukseen sairastuneilla.
Makaan sängyssä. En jaksa nousta. Mikään ei kiinnosta minua. Väsyttää. Haluan vain nukkua. En halua elää. En halua tehdä mitään. Itken. Päätä särkee. Selkää särkee. Vatsa on kipeä. Ajatuskin siitä, että minun pitäisi tehdä jotakin, tuntuu ylitsepääsemättömältä. Vastenmieliseltä. Mietin syöpää. Rintaa painaa. Mietin sydäntä. Vatsaa vääntää. Mahatautiko? Oksettaakin, kurkkua kuristaa. Makaan sängyssä. En halua nousta. En voi nousta. Lapsi haluaa ruokaa. Päätä särkee. Miten ikinä voin nousta… mennä kauppaan, laittaa ruokaa, tiskata… eeeeih… (Leena Kärras)
Tunne siitä, ettei tiedä itse itseensä liittyviä asioita, on musertava. Väsymys ottaa vallan ja ihminen menettää otteen kaikkeen, mitä elämään on aiemmin kuulunut. Kun kuulee olevansa masentunut, on kuin menettäisi ihmisarvonsa. Ihmisen aivot ovat jumissa, ja hän seuraa ulkopuolelta omaan elämäänsä liittyviä asioita, joita ei ymmärrä.
Nuoruusvuosieni jälkeen luotin pitkään omaan tahtooni, seurasin omaa tietäni ja sain tahtomani moninkertaisena. Aikuistuttuani kummastelin ja yritin pysyä erillään asioista, joita en kokenut omikseni. Jossain vaiheessa kuitenkin lakkasin kuuntelemasta itseäni, huomaamasta ja lukemasta merkkejä, jotka olisivat kertoneet minulle, ettei kaikki ollut hyvin. Aloin tyytyä, asettua aloilleni, selviytyä, toteuttaa, suorittaa, olla olevinaan jotakin ja liittyä johonkin, mihin en itsekään uskonut. Siinä se sitten tuli: masennus. Oli kuin olisin ollut polttavan auringon alla, aavalla hiekalla hyytyen, hiipuen, hidastuen, vaipuen jonkin verhon sisään tai kalvon taakse. Jätin tuntematta, lopetin kokemisen, aloin väsyä ja lopulta vajosin kaiken alleen peittämään uupumukseen.
Kuinka moni katsoo itseään päivittäin peiliin ja on itselleen rehellinen? Entä jos me sairastuneet emme olekaan niitä, joiden pitää eniten tarkistaa omia toimintamallejaan? Jos me emme olekaan käsityskyvyltämme niitä rajoittuneita ja hoivaa ja ohjausta tarvitsevia, vaan olemme vain alkaneet reagoida ympäristön kummallisuuksiin ja reagoimme edelleen niin kauan kuin olemme ulkopuolisen ohjaukseen alla. Entä jos tavoittelemamme asiat ovatkin niitä, mitä on syytä tavoitella? Entä jos pudonnut ei olekaan hajonnut negatiivisessa merkityksessä vaan on jo matkalla eheyteen?
Jospa sirpaleiksi menee se, joka on valmis eheytymiseen? Miksi väitän näin? Koska vertaisteni kanssa ollessani koen, miten monissa meissä elää voimakas oikeudenmukaisuuden, rehellisyyden, lähimmäisenrakkauden ja suvaitsevaisuuden pohjavire. Kun elän maailmassa, jossa ei ole menty sirpaleiksi ja tultu taas eheäksi, en kuule sitä välillä ollenkaan. Siksi olen joskus niin väsynyt, kun mietin, kuka kuntoutumista ja parantumista lopulta kaipaa…
Kerran sairas on aina sairas. Niinkö maailmamme näkee asian? Kuvittelemmeko, että on sairasta puhua pahasta, myöntää heikko hetkensä ja tunnustaa olevansa ihminen? Jos on kerran masentunut, sille on syynsä tai syitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
