Näytetään tekstit, joissa on tunniste tasapaino. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tasapaino. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Vauva oppii tunteistaan



Ihmisen perustukset lasketaan raskauden ja kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Tänä aikana muotoutuvat ”sosiaaliset aivot”, yksilön tunne-elämän tyyli ja tunneperäiset voimavarat. Sosiaalisesti ja kulttuurisesti määräytyneet toimintatavat muotoutuvat alkaen elintoimintojen malleista aina tunneperäisiin odotuksiin ja selviytymismekanismeihin.

Ihmisvauva on sosiaalisesti riippuvainen olento ja valmis oppimaan, mitä hänen omat tunteensa ovat ja kuinka tulla toimeen niiden kanssa. Kun vauvoina ensimmäisen kerran tunnemme ja opimme mitä tehdä tunteillemme, alamme järjestää kokemuksiamme tavalla, joka vaikuttaa tulevaan käyttäytymiseemme ja ajattelukykyymme.

itsetunnon synty

Kullakin meistä on syntyessään geneettinen malli ja ainutkertainen mahdollisuuksien valikoima. Vauva on ohjelmoitu kehittymään tietyillä tavoin mutta ei suinkaan automaattiohjauksella, vaan vuorovaikutuksellisesti. Vauvan elimistössä on jo toimintavalmiita järjestelmiä mutta useimmat hänen järjestelmistään kehittyvät vasta toisen ihmisen vaikutuspiirissä.

Tämä on lajikehityksen kannalta järkevää, koska se mahdollistaa kulttuurin tehokkaamman välittämisen sukupolvelta toiselle. Kukin vauva voidaan räätälöidä elinolosuhteidensa ja ympäristönsä mukaan. Alkukantaiseen heimoon syntyvällä lapsella on erilaiset kulttuuriset tarpeet kuin moderniin suurkaupunkiin syntyvällä.

Elimistön sisällä on monia löyhästi yhteen liittyneitä järjestelmiä, jotka ovat usein osittain päällekkäisiä. Nämä järjestelmät pitävät yhteyttä sähköisten ja kemiallisten viestien avulla ja pyrkivät pitämään toimintoja käynnissä miellyttävällä vireystasolla, sopeutumalla jatkuvasti sekä ulkoisiin että sisäisiin muuttuviin olosuhteisiin. Elämän ensi kuukausina elimistö löytää vireyden normaalin vaihteluvälin ja vakiinnuttaa lähtötason, jota järjestelmä pyrkii ylläpitämään.

Ensin vauvan on löydettävä normaalitaso ja tämä tapahtuu sosiaalisesti. Vauva ei löydä normaalitilaa yksin, vaan tasapainottaa oman järjestelmänsä ympärillään olevien ihmisten mukaan. Esim. masentuneiden äitien vauvat sopeutuvat alhaiseen ärsytystasoon ja tottuvat positiivisten tunteiden puuttumiseen. Hyvin hoidetut vauvat alkavat odottaa maailmalta, että se vastaa tunteisiin ja auttaa palauttamaan ylivireät tilat takaisin miellyttävälle tasolle. Sen avulla, että he ovat kokeneet aikuisten tekevän sen heidän puolestaan, he oppivat tekemään sen itsekin.

itsetunto kasvaa

Varhaisilla kokemuksilla on suuri vaikutus vauvan ruumiin järjestelmiin, koska ne ovat vielä muotoutumattomia ja herkkiä. Erityisesti tietyt biokemialliset järjestelmät voivat saada epäsuotuisan alun, jos varhaiset kokemukset ovat ongelmallisia; sekä stressivasteeseen että muihin tunnejärjestelmän neuropeptideihin voidaan vaikuttaa epäsuotuisasti. Jopa itse aivot, jotka kasvavat kaikkein nopeimmin ensimmäisen puolentoista vuoden aikana, saattavat jäädä kehittymättä iän mukaisesti, jos vauvalla ei ole oikeita kehitysolosuhteita.


Tunteet alkavat aivan perustasolta. Vauva kokee kokonaisvaltaisia ahdistuksen tai tyytyväisyyden tunteita, epämukavuuden ja mukavuuden oloja, mutta niiden käsittelyssä on vain vähän sävyjä. Vauvalla ei ole vielä kykyä hienostuneempaan tietojen käsittelyyn. Mutta samalla kun hän tukeutuu aikuiseen koettaessaan selviytyä näistä tiloista vähentääkseen epämukavuutta ja ahdistusta sekä lisätäkseen mukavuutta ja tyydytystä, hän käsittää vähitellen maailmasta yhä enemmän.

Hitaasti vauva alkaa tunnistaa pysyvimmät hahmot ja varastoida niitä mielikuvina. Merkitys ilmaantuu, kun lapsi alkaa tunnistaa, tuoko äidin tulo huoneeseen mukanaan mielihyvää vai tuskaa. Varhaisessa tunteessa on paljolti kyse ihmisten poispäin työntämisestä tai lähelle vetämisestä. Näistä mielikuvista muodostuu vauvaa ympäröivää tunnemaailmaa koskevia odotuksia. Nämä odotukset auttavat vauvaa ennakoimaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten siihen on parasta vastata. Kaikkein oleellisinta vauvalle näyttää olevan vanhemman tai hoitajan tunneperäisen saatavuuden ja läsnäolon määrä, kyky havaita vauvan viestejä ja säädellä hänen tilaansa.

Ihmisvauva on ruumiintoiminnoiltaan yhä pitkälti osa äitinsä ruumista. Hän on riippuvainen äidinmaidosta ravinnon suhteen, äiti auttaa häntä sydämen sykkeen ja verenpaineen säätelyssä sekä vastustuskyvyn kehittämisessä. Vauvan lihastoimintaa ja kasvuhormonitasoa säätelee äidin kosketus. Äidin vartalo lämmittää vauvaa ja tasoittaa vauvan stressihormoneja kosketuksen ja syöttämisen avulla



Vauva tarvitsee hoivaajan, joka samaistuu häneen niin voimakkaasti, että vauvan tarpeet tuntuvat hänen omiltaan. Jos äidistä tuntuu pahalta kun vauvasta tuntuu pahalta, hän haluaa tehdä välittömästi jotain pahalle ololle, helpottaa vauvan epämukavuutta – juuri tämä on säätelyn ydin. Äiti on omien hormoniensa vaikutuksesta virittynyt tekemään näitä asioita vauvalleen.

Varhainen säätely on myös vastaamista vauvan tunteisiin ei-sanallisesti. Äiti tekee tämän pääasiassa kasvoillaan, äänensävyillään ja kosketuksellaan. Äiti rauhoittaa johtamalla vauvaa asteittain kohti rauhoittumista ääntään laskemalla ja viemällä vauvaa mukaansa rauhallisempaan tilaan.



Jos aikuisella on itsellään vaikeuksia tunteidensa huomaamisessa ja säätelyssä, eikä hän sen vuoksi pysty tuntemaan vauvan oloja, säätelyongelmalla on taipumus jatkua, se siirtyy vauvaan. Vauva ei voi oppia havaitsemaan omia tilojaan eikä muokkaamaan niitä tehokkaasti, jos äiti tai isä ei aluksi tee sitä hänen puolestaan. Hän voi jäädä ilman selkeätä tunnetta siitä, kuinka tasapainoa ylläpidetään. Lapsi saattaa kasvaa aikuiseksi uskoen, ettei hänellä oikeastaan pitäisi olla tunteita, koska hänen vanhempansa eivät näyttäneet huomaavan niitä tai olevan niistä kiinnostuneita. Vauvat ovat hyvin herkkiä sanattomille viesteille.

Vanhemmat ovat todella tarpeen eräänlaisina tunnevalmentajina. Heidän täytyy olla vauvan käytettävissä ja virittäytyneinä vauvan alati vaihtuviin tiloihin, mutta heidän täytyy myös auttaa vauvaa seuraavalle kehitystasolle. Vanhempien ohjauksessa paha olo voi eriytyä monenlaisiksi tunteiksi kuten ärtymykseksi, pettymykseksi, kiukuksi, kiusaantumiseksi ja loukkaantumiseksi. Näitäkään erotteluja vauva tai pikkulapsi ei pysty tekemään ilman toisten apua. Vanhemman pitää auttaa vauvaa tulemaan tietoiseksi omista tunteistaan pitämällä kuvitteellista peiliä vauvan edessä; aikuinen puhuu vauvakieltä, korostaa ja liioittelee sanoja ja eleitä niin, että vauva voi tajuta, ettei tämä ole vain äiti tai isä ilmaisemassa itseään, vaan että hän on tässä näyttelemässä minulle omia tunteitani. Tavallisesti tämä opettaminen tapahtuu tiedostamatta.



Tunteiden säätelyssä ei ole kysymys hallinnasta tai sen puutteesta. Olennaista on tunteiden käyttäminen viesteinä, jotka havahduttavat yksilöä toimimaan. Jos tunteita kunnioitetaan arvokkaina oppaina sekä oman elimistön että toisten tilan ymmärtämiseen, syntyy kulttuuri, jossa toisten tunteilla on väliä ja jossa yksilö on halukas vastavuoroisuuteen. Tunneperäistä turvallisuutta kokevalla lapsella on perusluottamus kuulluksi tulemiseen, mikä on itsetunnon kehittymisen perusta.

Tähän tapaan kirjoittaa Sue Gerhardt kirjassaan Rakkaus ratkaisee, varhaisen vuorovaikutuksen merkitys aivojen kehittymiselle. 

lauantai 1. joulukuuta 2012

Masennuksesta toipuminen



Kuntoutumisen aivan ensimmäinen edellytys on, että kuntoutujalla on kuntoutumistarve ja hän on valmis kuntoutumaan. Ilman sitä kuntoutumista ei voi tapahtua, sillä kukaan ei voi ottaa ensimmäistä askelta kuntoutujan puolesta eikä kuntoutua hänen puolestaan.

Mikä on tärkeintä masentuneen ja auttamistyön ammattilaisen kohtaamisessa? Kohtaaminen ihmisten kesken, rehellisesti ja kuunnellen ihmistä, jonka asioita käsittelee.Luottamuksen asiakkaaseen voi rakentaa vain kertomalla hänelle suoraan ja rehellisesti, kuka on, mitä tekee, missä asiassa voi asiakasta auttaa ja missä ei voi auttaa häntä, sekä lupaamalla, että etsii yhdessä asiakkaan kanssa sen tahon, josta apua saa.

Ihmistä ei voida ajatella palasina. Hän elää omaa elämäänsä ja hänen olemiseensa vaikuttaa koko kokonaisuus. Jotta minua olisi voitu auttaa, olisi minun ja elämäni kokonaiskuvien täytynyt tulla näkyviksi. Jokainen mieltä painava asia kasvaa ja syö energiaa, jota tarvittaisiin lepäämiseen, eikä levosta ole hyötyä ennen kuin asiat on hoidettu. Ilman lepoa kuntoutuminen ei ala ja sairasloma on turha.

Kuka kysyy masentuneelta, mitä he eivät jaksaneet? Mihin he väsyivät? Miksi he masentuivat? Mikä estää heitä kuntoutumasta? Kuka auttaa heitä irtautumaan asioista tai muuttamaan asioita, joita eivät he eivätkä muutkaan jaksa? Kuinka paljon itsestään oppiikaan, kun suostuu katsomaa: uskaltaa mennä itseään tutkimaan, ottaa tilaa itselleen, uppoaa syvälle sisälleen ja antaa valtaa unilleen nähdäkseen mahdollisen maailman, sen, mitä tahtoo ja kaipaa. Miten monta kysymystä olen esittänyt ja kuinka kovasti olen ollut itseni kanssa silmätysten, tarkasti, rehellisesti ja aidosti. Kuinka pahalta minusta on tuntunut. Miten paljon olen tapojani inhonnut. Mihin olen tullut ja keneksi kasvanut? Kuinka paljon olenkaan itseltäni vaatinut ja sen kaiken saanut. Itseltäni itseeni. Koska olen katsonut syvälle itseeni, uskaltanut kysyä itseltäni ja uskaltanut myös vastata itselleni ja ymmärtänyt olevani itse vastuussa.

Jos työhön palaaja ajattelee olevansa alemman luokan kansalainen, voin kertoa, että niin me helposti ajattelemme. Alemmuudentunne ja jatkuva tarve näyttää ja vakuuttaa osaamistaan ja olemisen oikeutustaan ei tue kenenkään hyvinvointia.

Työuupumuksen ja masennuksen takana ovat usein esimiesalaissuhteet ja työyhteisön sisäiset kahinat kaikkine muunnelmineen. Työn tekeminen ja työtehtävissä suoriutuminen tai suoriutumattomuus kytkeytyy tiiviisti työyhteisön ilmapiiriin ja henkilösuhteisiin. Jos henkilö on pudonnut työelämästä, hänellä on siihen jokin syy, jokin asia, jolta hän ei ole kyennyt itseään suojaamaan, tai jokin hänessä, miltä työyhteisö ei ole osannut terveellä tavalla suojautua.

Työhön paluussa ongelmallista on se, että paluuta yritetään usein tehdä tilanteessa, jossa palaajan oma tahto ei vielä ole näkyvillä vaan paluusuuntaa määrittävät auttajien ajatukset kuntoutujan omien tarpeiden sijaan. Minä olin onnekas, kun suuntani määräytyi omien tarpeideni ja oman haluni mukaan, myös paluuvauhdin määritys oli omissa käsissäni. Juuri siitä työhön paluussa onnistumisen salaisuus pitkälti piileekin.

Mitä kaikkea ihmisessä tapahtuukaan ja mitä kaikkea ihmisen mielessä liikkuu, kun edessä on paluu masennuksen syövereistä, mustasta aukosta. Hänen pitää kasvaa itsekseen ja opetella uudestaan kaikki, mikä liittyy ihmisenä olemiseen. Masennuttuaan ei kuitenkaan halua voida vähän paremmin ja elää siinä. Ihminen haluaa parantua, voida hyvin ja olla varma, ettei enää koskaan palaa siihen tervaan takaisin. Masentunut tietää nimittäin, että paluu tappaa, ellei heti seuraava, ehkä sitä seuraava.

Olen matkannut, prosessoinut, muuttunut tullakseni omaksi itsekseni ja elääkseni itseni näköistä elämää. Olen oppinut elämään itsenäni niin etten enää koskaan altista itseäni masennukseen johtavalle polulle. Sitä minä en enää tee. Toipumis- ja parantumismatkani lopputulos on, että hyvinvoiva ihminen tietää, kuka hän on, mitä hän tahtoo ja miten hän voi saada haluamansa. Onnellinen on se, jonka elämässä asiat ovat yhteneväisiä hänen tahtonsa kanssa ja jonka sisäinen ja ulkoinen maailma on tasapainossa. Sopivasti on elämässäni nykyään paljon vähemmän kuin joskus kuvittelin olevan normaalia. Kukaan ei ollut kertonut, mikä on riittävää, ja muita seuraamalla voi saada sellaisen käsityksen, että itse ei tee koskaan tarpeeksi.

Olisin iloinen, jos työhön palaajat saisivat tuen ja avun rakentaa ensin elämästään hyvinvoivan kokonaisuuden, jota he osaavat pitää itse tasapainossa. Vasta sitten olisi aika katsoa tulevaisuuteen ja suunnata sinne voimissaan olevana, jaksavana ja tietoisena, olipa haave opiskelu, työ, elämä perheen kanssa kotona, vapaaehtoistyö tai taiteilijaelämä. Joka tapauksessa ihminen osaisi ja jaksaisi lähteä itse omaa suuntaansa tavoittelemaan. Silloin hän pysyisikin siellä eikä sairaslomalla.

Meiltä, jotka emme ennen osanneet huolehtia itsestämme ja olemme sen nyt oppineet, olisi vastuutonta olla jakamatta ajatuksiamme. Sen jälkeen vastuu on kuulijalla ja lukijalla. Jokainen tarttuu itselleen sopivaan palaan.

Jokaisen valmiiksi tulleen prosessin lopussa on oivallus, huikea ymmärtämisen hetki, jossa vapautuu valtava määrä energiaa, voimaa ja jaksamista, halua valloittaa koko maailma samalla kerralla. Kutsun tätä oivalluksen hetkeä tiedostojeni aukeamiseksi. Oivallus voi olla sana, tunne tai asia. Masennuksesta toipuessani huomasin, että joskus tuo oivalluksen hetki saattoi olla myös koko tajunnan räjäyttävä tietopaketti. Olen ollut prosessissa prosessin perään tullakseni itsekseni.

Kuntoutumiseni ei ole mystistä, vaan se on systemaattista muutosta, työtä itseni kanssa ja itseni sisällä. Kuntoutuessani olen pyrkinyt ymmärtämään asioita ja opetellut itselleni hyväksi olevia tapoja toimia. Minulta on tarvittu halua ja valmiutta muuttua ja rohkeutta tehdä se. Tämän lisäksi olen tarvinnut tietoa, tukea, tilaa ja aikaa. Kun nämä ovat toteutuneet, olen muuttunut, ymmärtänyt ja parantunut. Olen myös aktivoinut kykyni pysyä terveenä ja tasapainossa jatkuvasti muuttuvan uutta oppivan itseni kanssa.

Olen kokonainen ihminen, itsenäni, en missään roolissa, tittelissä tai ulkoa ohjatussa tavassa toimia. Olen läsnä hetkessä kaikkine tunteineni, vajaana, aitona, itsenäni, kauniina, rujona, peittelemättä saamiani kolhuja. Puhun omilla sanoillani mittaamatta kokoani, kuten ihminen tekee ollessaan oma itsensä. Juuri kokemustieto tuo toivon ja rohkeuden astua muutoksen polulle. Jo prosessoitu tieto mahdollistaa oivallusten ja oikeiden reittien avautumisen matkalla kohti sisäistä eheyttä ja tasapainoa.


Näin puhuu masennuksesta toipunut ja oman masennuksensa näkyväksi tehnyt kokemusasiantuntija Katja Lemberg. Olen saanut tilaisuuden tutustua Katjaan Aika parantaa verkostossa. Katjan ajatuksiin voi tutustua myös Aamusydämellä ohjelmassa, masennuksesta voi toipua.