Virtuaalinen – todellinen

Elämme paljon enemmän virtuaalitodellisuudessa kuin kuvittelemme. Meistä jokaisen aivot rakentavat meille jokaiselle, oman virtuaalisen todellisuuden, joka on meille niin tuttu, että kuvittelemme sen ainoaksi todellisuudeksi. Se on kuitenkin vain yksi tulkinta todellisuudesta, juuri meidän oma tulkintamme. Se on jokaiselle meistä erilainen riippuen omasta menneisyydestämme, siellä kohtaamistamme asioista, tekemistämme tulkinnoista ja muodostamistamme uskomuksista.

Tuoli jolla istut, on melkein kokonaan tyhjää tilaa, jossa kaukana toisistaan olevat partikkelit ovat jatkuvassa liikkeessä. Samoin on laita jokaisen esineen jonka miellät kiinteäksi. Kaikki on värähtelyä, energiaa ja aaltoliikettä.

Entä sitten sinä tai minä itse? Yksi kiinteä yksikkö, ihminen. Ihminen sisältää kokonaisen pienoismaailman, ja jokainen solu on jatkuvan uudistuksen kohteena niin, että uusiudut kahden vuoden välein ja kuitenkin pysyt suunnilleen samannäköisenä. Ihminen on miljoonia eläviä orgasmeja, joilla kaikilla on omat erityiset ominaisuutensa ja tehtävänsä. Suurin osa niistä ei ole koskaan tekemisissä toistensa kanssa, kuten eivät ihmisetkään maapallon eri puolilla. Kuitenkin ne kaikki omalla toiminnallaan vaikuttavat kokonaisuuteen, jota ihmiseksi kutsutaan.

Mies, joka on ehkä eniten vaikuttanut meidän kykyymme ymmärtää todellista maailmaa ja meidän kokemaamme virtuaalista maailmaa on Albert Einstein ja hän on kirjoittanut asiasta mm, seuraavasti:

”Ihminen on osa maailmankaikkeudeksi nimittämäämme kokonaisuutta, osa, jota rajoittavat aika ja paikka. Hän kokee itsensä, ajatuksensa ja tunteensa jonakin muista ihmisistä erillisenä, mikä on hänen tietoisuutensa jonkinlainen optinen harhakuvitelma. Tuo harhakuvitelma on vankila, joka rajoittaa meidät omiin henkilökohtaisiin haluihimme ja kiintymykseen muutamiin meille läheisimpiin henkilöihin. Meidän tehtävämme on vapautua tuosta vankilasta laajentamalla myötätuntomme kehää, niin että se käsittää kaikki elävät olennot ja koko luomakunnan kauneudessaan.”


Kokomme ja aistimme määrittelevät sen millaisen maailman aivomme meille rakentavat ja näyttävät. Me ihmiset muodostamme hyvin voimakkaasti visuaalisen kuvan maailmasta. Näkö on se aistimme, joka dominoi maailmankuvaamme. Ei maailma muutu toiseksi yöllä, kuitenkin koemme ja näemme öisen maailman aivan toisenlaisena kuin aurinkoisen päivän. Mietin usein, miten erilaisena voisimme nähdä maailman, jos voisimme saada itsellemme erilaisia aisteja – tähän virtuaalinen todellisuus antaa tulevaisuudessa mahdollisuuden.

Hieno esimerkki erilaisista aisteista on täysin sokea Daniel Kish, joka on onnistunut korvaamaan näkökykynsä kuulon avulla. Hän rakentaa ”kuvan maailmasta” naksuttelemalla ja kuuntelemalla kaikuja kuten lepakko. Aivot tulkitsevat nämä kaikuluotaintiedot ja rakentavat niistä mallin, jonka avulle sokea voi liikkua maastossa.

Ihminen pelkistää maailman itsellensä tuttuihin ja helposti hallittaviin malleihin, jotta hänen olisi helppo arvioida ja toimia maailmassa. Nämä tutut helpot hahmot ja mallit rajoittavat tietysti ihmisen ymmärrystä maailmasta mutta samalla ne tekevät siinä toimimisen helpoksi. Näemme ja havainnoimme vain sen minkä kykenemme ymmärtämään. Vain harvat meistä yrittävät nähdä ja ymmärtää meille vieraita asioita sekä tulkita niitä muille ymmärrettävään muotoon – kuten Albert Einstein teki aikoinaan.

Toivottavasti virtuaalinen todellisuus, antaessaan meille toisenlaisia tulkintoja maailmasta ja olemisesta, auttaa meitä näkemään myös todellisuutta uusin silmin ja löytämään sellaista mitä muuten emme huomaa. Elämme todella mielenkiintoista aikaa.

Stressireaktion laukeaminen

mieli apurina

On hämmästyttävää kuinka pienet asiat saavat aikaan stressireaktion laukeamisen. Minulla on ollut ongelmia printtereiden kanssa. Ne ovat toimineet oman tahtonsa mukaisesti – eivät niin kun minä olisin halunnut. Ei ole tullut tulostetta tai muuta sellaista. Viisaat printterin suunnittelijat ovat tehneet siihen sellaisen toiminnon, että printteri kieltäytyy tulostamasta, jos se tulkitsee, että muste kasetissa on vähissä. Tämä on kuulemma hieno ajatus – ei tule vähemmän hyviä tulosteita, tulee vain priimoja tulosteita. No joo on tästä pieni haitta kun ei tule mitään tulosteita yhtä äkkiä. Minun aikaisemmat tulostimet eivät ole tehneet tällaista – joten printteri pääsi yllättämään.

Kun tällainen taisteleminen printterin kanssa yhdistyy muihin tavallisiin pikkumurheisiin, niin lopputuloksena on herkistynyt olotila.

Olen oppinut tunnustelemaan kehoani. Aistin nykyään ehkä jopa liiankin herkästi kehon tuntemukset, joita en aina osaa tulkita. Jotain keho kertoo siitä, että asiat eivät aivan suju toivotulla tavalla – minun pitää vain pysähtyä tunnustelemaan, mistä oikein on kysymys.

Aina en kuitenkaan saa kiinni siitä, mistä oikein on kysymys. Todennäköisesti joku vanha muisto, pelko tai uskomus herää ja aiheuttaa huolta, joka aiheuttaa stressireaktion laukeamisen. Viipymällä näissä tunteissa välillä löytyy ahaa elämys, joka kertoo mistä on kysymys. Aina näin ei kuitenkaan käy ja silloin tunteista on vain päästettävä irti ja haettava parempi tunnetila.

Yksi tällainen ahaa elämys minulla oli hiljattain. Olin ryhmätilanteessa, jossa ihmiset kertovat omat näkemyksensä järjestyksessä. Minulle tuli epämiellyttävä olo, jota ihmettelin. Omaa vuoroa odottaessani minä huomasin, että en osannut kunnolla kuunnella minua edeltäviä puhujia. Ajattelin jo sitä, mitä itse sanon ja se tuli tärkeämmäksi. Miettiessäni asiaa tajusin selvästi, että tilanne muistutti mielessäni kouluaikaa, jolloin varsinkin kielten tunneilla jokaisen piti vuorollaan kääntää joku lause tai muuta sellaista vaikeata. Opiskelusta ei tullut silloin yhtään mitään – tunnilla vain laskin, mikä tehtävä minulle tulee ja yritin keksiä siihen vastauksen. Tuskin opettajat vieläkään tajuavat, kuinka he tällä keinolla vievät monilta opiskelijoilta mahdollisuuden oppia.

Nyt siis mieleni keksi, että tässäpä samanlainen tilanne kun koulussa oli aikoinaan. Nyt siis jännitys ja stressi päälle, pitää vain keskittyä tarkkana omaan vuoroon ja omaan kommenttiin. Näin kätevästi mieli tulkitsee tilanteita ja kaivaa malleja vuosien takaa, jotka hyväksymme huomaamatta, vaikka ne olisivat kuinka huonoja. Vanha malli on kuitenkin tuttu ja antaa turvallisuuden tunteen. Hienoa, että huomasin tämän vihdoinkin ja voin opetella nyt pois tästä mallista kun sen tiedostin.

elämä on oppimista

Koitetaan nauttia näistä oppimistilanteista. 

Vaikeudet opettavat

Olen usein miettinyt, oppiiko ihminen mistään muusta kuin vaikeuksista. Sain illalla purkautumispuhelun. Tajusin aamulla herätessäni sen, miksi illallinen valituspuhelu sai minut vähitellen niin jännittyneeksi, ärtyneeksi ja lopulta vihaiseksi. Minulle tulee stressireaktio päälle. Valituspurkaus on selvä hyökkäys minua kohtaan ja keho reagoi siihen, sanon minä itselleni mitä tahansa – yritän olla rauhallinen jne. Asiaan vaikuttaa varmaan osaltaan tieto siitä, että vähitellen puhelu muuttuu yhä hyökkäävämmäksi, tämä on koettu satoja kertoja. Näistä kokemuksista johtuen en pysty olemaan rauhallinen, on pakko olla koko ajan varuillaan.

Toisaalta en ole ennen tiedostanut sitä näin selvästi – stressireaktio tulee päälle, stressihormoneja erittyy, keho valmistautuu taisteluun. Kuinka selvää se nyt onkaan, mahtavaa tämä oppiminen – kiitos tästä opista.

Soitoissa pahinta on se, että asioista ei voi eikä saa puhua – pitää vain kuunnelle valitusta siitä, kuinka me muut ihmiset olemme pahoja ja huonoja ja hän on ainoa hyvä ihminen. Tämä tilanne johtaa pitkittyneeseen stressireaktioon – stressiä ei saa lainkaan käsiteltyä eikä purettua – toinen vain purkaa pahaa oloaan sinun päällesi. Ymmärrän kyllä, että hän purkaa omaa pahaa oloaan. Hän ei vain suostu ollenkaan puhumaan niistä asioista, mitkä häntä painaa, koska malli siitä että omista asioista ei saa puhua muille, on niin voimakas.

Tätä kirjoittaessa nousee ahdistuksen tunteita pintaan. On hienoa tuntea kuinka keho ja mieli toimii. Pelkkä asian kevyesti muisteleminen nostaa pintaan samat tunteet.



Aikaisemmin en osannut käsitellä näitä useamman tunnin iltapuheluita - pahan olon purkamista, joka vähitellen johti yhä raivokkaampaan haukkumiseen. On aina ollut kiellettyä millään keinolla lopettaa puhelua. Ei siis ole mahdollista ja sallittua paeta – ainoa keino on taistella. Puhelun saa loppumaan vain alkamalla kunnolla taisteluun ja sitten lopettamalla puhelu siihen, että varmasti tulee selväksi, ettei halua koskaan enää keskustella. Sen jälkeen on sitten saatava puhelimet toimintakyvyttömiksi. Jos vain lopettaa yhteydenpidon ilman kunnon tappelua ja sulkee puhelimet, niin se johtaa lisäongelmiin, yhteydenottoihin muiden kautta.

Aikaisemmin kun en osannut käsitellä tällaisia asioita, en koskaan nukkunut puhelua seuraavana yönä. Mieli pyöritteli asiaa koko yön ja esitti siitä monenlaisia ajatuksia ja versioita. Ei tämä asiaa kuitenkaan mitenkään parantanut – olipahan vain paha olo.

Pahasta olosta pääsee irti suuntaamalla ajatukset muihin asioihin. Tämä toimii niin kauan kun tekee jotakin hereillä. Mutta kun siirtyy sänkyyn nukkumista vasten ja rauhoittuu, mieli palaa heti asiaa, eikä enää päästä irti. Tilapäinen rauhoittuminen ei auta, tarvitaan pysyvämpää asian käsittelyä.

Anteeksianto

Viime vuosina olen harjoitellut anteeksiantoa itselle ja muille monien ohjeiden mukaan. Tässä joitain linkkejä: Anteeksiannon harjoitus, anna anteeksi

Olen jo pitempään ymmärtänyt, että anteeksianto on se avain, jolla pääsee irti siitä otteesta, jossa pahantekijä - omasta mielestään hyväntekijä - sinua pitää. Anteeksianto on hyvin tervehdyttävää toimintaa. On hämmästyttävää kuinka kauan minultakin kesti asian ymmärtäminen. Oppiminen on hidasta meillä ihmisillä. On melko helppo ymmärtää, että pahantekijä on haavoittunut ihminen, joka purkaa omaa pahaa oloaan sinuun, joka jostain syystä olet sopiva uhri. Ajatus, että pahantekijä on myös uhri kuten sinäkin, antaa mahdollisuuden antaa hänelle anteeksi – ei hän ymmärrä, mitä tekee, hänellä on syynsä sinusta kohtuuttomalta tuntuvaan toimintaansa. Kun hyväksyt tämän, voit antaa anteeksi.



Tavallinen anteeksianto ei kuitenkaan aina toimi. Omissa ajatuksissani ja sisäistä viisauttani kuuntelemalla olen muutamia vuosia sitten tullut johtopäätökseen, että anteeksiantoa voi lähestyä aivan toisesta lähtökohdasta. Mitä jos olemmekin tulleet tähän maailmaan vain yksinkertaisesti oppimaan erilaisia asioita. Näin kaikki, mitä meille tapahtuu, on oppimiskokemusta. Mitä jos vihamiehemme onkin opettajamme, joka tarjoaa meille tärkeän opin – osaammeko ottaa sen vastaan. Tästä asiasta puhuvat useat itämaiset viisaat, Laotse, Dalai Lama, Osho jne.

Itse puin asian seuraavaan muotoon:

kaikki on harjoitusta

Viemällä ajatusta hieman pitemmälle pääsemme johtopäätökseen, joka Colin C. Tipping esittää seuraavasti: Minä olen henkinen olento, joka käyn läpi inhimillistä kokemusta. Olen valinnut tulla maan päälle oppiakseni ja kehittyäkseni henkisesti. Tämä on minun kouluni ja elämä on opintosuunnitelmani. Elämäni tapahtumat ovat henkilökohtaisia opetuksiani. Olen tullut kokemaan elämän ymmärtääkseni täysin, mitä ykseys on ja kokeakseni sen vastakohdan – erillisyyden. Olen sopinut muiden sielujen kanssa, että he tekevät asioita minua varten – oppiakseni. Värvään myös muita järjestämään minulle tilaisuuksia oppia. He näyttävät vihollisiltani, mutta he ovat parantavia enkeleitäni.

Kun ymmärrät tilanteen näin, anteeksianto on helppoa. Ei ole pahantekijää, ei ole mitään uhria, ei ole mitään anteeksiannettavaa. Kaikki mitä tapahtuu, on vain suurta oppimistapahtumaa. Vaikka olemmekin vastuussa teoistamme ihmisten maailmassa, puhtaasti henkisessä mielessä mitään väärää ei koskaan tapahdu.

On tietysti eri asia ymmärtää tämä älyllisesti kuin kokea se syvällisesti kehossaan, sitä on harjoiteltava.