Elämän opiskelua

Me kaikki ajattelemme, että meidän on saavutettava jotakin, käsitettävä jotakin tai päästävä johonkin. Juuri tämä harhakuvitelma, jonka inhimillinen mielemme synnyttää, on ongelma. Elämä on itse asiassa hyvin yksinkertaista. Kullakin hetkellä me kuulemme, näemme, haistamme, maistamme ja kosketamme. Toisin sanoen teemme aistihavaintoja. Ongelmat syntyvät, kun tulkitsemme aistihavaintoja.

Kun olemme lujasti kiinni elämässä, on vain näkemistä, kuulemista, haistamista, maistamista ja koskettamista. Kun elämme tällä tavalla, ongelmia ei ole, ei voi olla. Olemme yksinkertaisesti tätä. On elämää ja me olemme kiinni siinä; emme ole erillämme elämästä. Olemme yksinkertaisesti sitä, mitä elämä on, koska mukaudumme siihen, mitä elämä on. Olemme kiinni elämässä, eikä ongelmia ole. Elämä kulkee kulkuaan. Ei ole mitään, mitä pitäisi käsittää, koska silloin kun olemme itse elämä, meillä ei ole siitä mitään kysyttävää. Elämä ei kuitenkaan ole tällaista ja siksi meillä on koko joukko kysymyksiä.

Kun emme ole uppoutuneita henkilökohtaisiin vaikeuksiimme, elämä on saumaton kokonaisuus, jossa olemme niin lujasti kiinni, että mitään ongelmia ei ole. Emme kuitenkaan aina tunne olevamme elämässä kiinni, koska elämä – vaikka se aina onkin vain elämää – tuntuu joskus uhkaavan henkilökohtaisia käsityksiämme, jolloin tasapainomme järkkyy ja vetäydymme erillemme elämästä. Tapahtuu esimerkiksi jotain, mistä emme pidä, tai joku tekee meille jotain, mistä emme pidä, tai kumppanimme ei käyttäydy niin kuin haluaisimme: on miljoonia asioita, jotka voivat järkyttää tasapainoamme. Yhtä äkkiä elämä ei enää olekaan vain elämää, vaan olemme vetäytyneet erillemme elämästä, koska tunnemme itsemme uhatuksi. Nyt elämä on tuolla ja minä olen täällä ajattelemassa sitä ja haluan löytää keinon päästä kärsimyksistäni.

Suurimman osan elämästämme olemme sen harhaluulon vallassa, että tuolla oleva elämä aiheuttaa ongelmia meille täällä. Kuinka voin panna elämäni kuntoon, niin että voin paremmin? Meistä tuntuu, että meidän on hallittava ja parannettava ympärillämme olevia ihmisiä ja tapahtumia, koska tunnemme olevamme erillämme elämästä.

Meillä on erillisyyden illuusio, jonka olemme luoneet. Kun tunnemme itsemme uhatuiksi tai kun elämä ei miellytä meitä, alamme olla huolissamme ja miettiä mahdollisia ratkaisuja. Emme halua elää elämää sellaisena kuin se on, koska siihen voi sisältyä kärsimystä – ja sitä emme voi hyväksyä. Olkoonpa se vakava sairaus, vähäinen arvostelu tai yksinäisyyden tai pettymyksen tunne – emme voi hyväksyä sitä. Meillä ei ole aikomustakaan hyväksyä tai yksinkertaisesti olla sitä, jos suinkin voimme välttää sen. Haluamme korjata ongelman ja päästä siitä eroon. Meidän on ymmärrettävä mitä tarkoittaa olla hereillä aina sillä hetkellä, kun olemme tunnekuohun vallassa, kun tunnemme vihaa, ärtymystä, kaunaa, mustasukkaisuutta.

Ensiksi meidän on tiedettävä olevamme tunnekuohun vallassa. Monet ihmiset eivät edes tajua sitä, kun se tapahtuu. Ensimmäinen askel on olla tietoinen tasapainon järkkymisestä. Olemme edelleen erillämme elämästä, mutta nyt tiedämme sen. Kuinka saamme elämämme jälleen yhteen? Meidän on koettava elämämme juuri tällä hetkellä, olipa se millaista tahansa. Jos olemme järkyttyneitä, meidän on koettava järkytys. Jos olemme pelokkaita, meidän on koettava pelko. Tällainen kokeminen on ruumiillista, eikä sillä ole mitään tekemistä niiden ajatusten kanssa, joita meillä on näistä tunteista.

Kun olemme läsnä, elämme tätä hetkeä ja niin tuskalliset erillisyyden tunteet rauhoittuvat ja koemme, jos emme onnea, niin ainakin iloa. Näin eläminen on kuitenkin vaikeaa, koska emme halua tehdä sitä. Tiedämme, että emme halua tehdä sitä.

Jos minusta tuntuu, että sinä olet loukannut minua, haluan pysytellä tätä loukkausta koskevien ajatusten parissa. Haluan kasvattaa eroa, koska minusta tuntuu hyvältä olla noiden kiihkeiden, omahyväisten ajatusten parissa. Ajattelemalla vältämme kivun kokemista.

Harjoittelemalla opimme näkemään tämä ansan ja palaamme kivun kokemiseen, tässä hetkessä elämiseen. On kuitenkin syytä tunnustaa, että suurimman osan ajasta emme halua olla läsnä, vaan haluamme olla erillämme. Haluamme rypeä siinä hedelmättömässä tyydytyksessä, jonka saamme ajatuksesta ”minä olen oikeassa.” Tämä on tietysti surkea tyydytys, mutta silti me yleensä tahdomme tyytyä kapeaan elämään mieluummin kuin kokea elämä sellaisena kuin se on, silloin kun se tuntuu tuskalliselta tai epämiellyttävältä.

Kaikki ongelmalliset suhteet syntyvät halusta pysyä erillään. Kun noudatamme tätä strategiaa, toivomme olevamme todella olemassa olevia henkilöitä, jotka ovat tärkeitä. Kun olemme läsnä, emme ole tärkeitä – olemme ei-minä, kiinni elämässä. Tätä me pelkäämme, vaikka ei-minä elämä on puhdasta iloa. Pelkomme pakottaa meidät pysyttelemään täällä, yksinäisessä omahyväisyydessämme. On paradoksaalista, että vain olemalla läsnä, kokemalla pelon välittömästi, voimme tietää ja tuntea mitä on olla peloton.

Haluamme jonkun ottavan pois pelkomme tai lupaavan meille onnellisuutta. Kukaan ei halua kuulla totuutta – emme kuule sitä, ennen kuin olemme valmiit kuulemaan sen. Haluan kannustaa teitä ymmärtämään, vaikka se onkin vaikeaa. Ensin meidän on ymmärrettävä tämä älyllisesti. Sitten meidän on harjoittamalla kehitettävä tietoisuus siitä, milloin erotamme itsemme elämästämme. Meidän on opiskeltava pysymään tietoisina kaikissa kohtaamisissamme aamusta iltaan.

Tätä elämä on – opettelemista elämään, olemaan läsnä elämässä, olemaan elämä.