Miltä masennus tuntuu

Kaksi kertaa vakavan masennuksen kokenut Katja Lemberg on masennuksesta kuntouduttuaan halunnut tehdä masennuksen ja siitä toipumisen näkyväksi ja ryhtynyt kokemusasiantuntijaksi. Näin Katja kuvaa masennusta kirjassa Miltä musta tuntuu? Masennus ja siitä toipuminen.

Masennus ja siitä toipuminen

Masennus on musta aukko, pimeys, johon ihminen putoaa. Se on kamala kumppani.

Masennus. Musta aukko. Mistä masentuneelle elämä? Musta-aukko, vakava masennus, pimeys, olemattomuus. Itse on vääristynyt, eikä sitä enää ole olemassa. Sielu, hengen asuinsija, sirpaleina. Henki hävinnyt. Mieli lukossa. Itsensä kadottanut, henkensä menettänyt. Elävänä kuollut, zombie. Masennus, reaktion takana paikassa, jossa ei ole enää reaktiota. Mieli ja henki ovat menneet pois, siirtyneet itsen ulkopuolelle. Millään ei ole mitään väliä, mitään ei ole. Ei enää ääntä, millä huutaa, liikettä millä paiskoa, ei voimaa millä liikkua. Ei kuule, ei näe, ei ole.

Sitä se on, kun on masentunut eikä ole elämää. Tai ehkä kyse on pikemminkin siitä, että ihminen on menettänyt yhteyden omaan itseensä ja omiin tunteisiinsa. Kun epätoivo ja turhaumat ovat vieneet voiton, ihminen on hiipunut henkisesti pois ja masennus on saanut hänet valtaansa. Vastaavia kokemuksia on myös muilla masennukseen sairastuneilla.

Makaan sängyssä. En jaksa nousta. Mikään ei kiinnosta minua. Väsyttää. Haluan vain nukkua. En halua elää. En halua tehdä mitään. Itken. Päätä särkee. Selkää särkee. Vatsa on kipeä. Ajatuskin siitä, että minun pitäisi tehdä jotakin, tuntuu ylitsepääsemättömältä. Vastenmieliseltä. Mietin syöpää. Rintaa painaa. Mietin sydäntä. Vatsaa vääntää. Mahatautiko? Oksettaakin, kurkkua kuristaa. Makaan sängyssä. En halua nousta. En voi nousta. Lapsi haluaa ruokaa. Päätä särkee. Miten ikinä voin nousta… mennä kauppaan, laittaa ruokaa, tiskata… eeeeih… (Leena Kärras)
Tunne siitä, ettei tiedä itse itseensä liittyviä asioita, on musertava. Väsymys ottaa vallan ja ihminen menettää otteen kaikkeen, mitä elämään on aiemmin kuulunut. Kun kuulee olevansa masentunut, on kuin menettäisi ihmisarvonsa. Ihmisen aivot ovat jumissa, ja hän seuraa ulkopuolelta omaan elämäänsä liittyviä asioita, joita ei ymmärrä.

Nuoruusvuosieni jälkeen luotin pitkään omaan tahtooni, seurasin omaa tietäni ja sain tahtomani moninkertaisena. Aikuistuttuani kummastelin ja yritin pysyä erillään asioista, joita en kokenut omikseni. Jossain vaiheessa kuitenkin lakkasin kuuntelemasta itseäni, huomaamasta ja lukemasta merkkejä, jotka olisivat kertoneet minulle, ettei kaikki ollut hyvin. Aloin tyytyä, asettua aloilleni, selviytyä, toteuttaa, suorittaa, olla olevinaan jotakin ja liittyä johonkin, mihin en itsekään uskonut. Siinä se sitten tuli: masennus. Oli kuin olisin ollut polttavan auringon alla, aavalla hiekalla hyytyen, hiipuen, hidastuen, vaipuen jonkin verhon sisään tai kalvon taakse. Jätin tuntematta, lopetin kokemisen, aloin väsyä ja lopulta vajosin kaiken alleen peittämään uupumukseen.

Kuinka moni katsoo itseään päivittäin peiliin ja on itselleen rehellinen? Entä jos me sairastuneet emme olekaan niitä, joiden pitää eniten tarkistaa omia toimintamallejaan? Jos me emme olekaan käsityskyvyltämme niitä rajoittuneita ja hoivaa ja ohjausta tarvitsevia, vaan olemme vain alkaneet reagoida ympäristön kummallisuuksiin ja reagoimme edelleen niin kauan kuin olemme ulkopuolisen ohjaukseen alla. Entä jos tavoittelemamme asiat ovatkin niitä, mitä on syytä tavoitella? Entä jos pudonnut ei olekaan hajonnut negatiivisessa merkityksessä vaan on jo matkalla eheyteen?

Jospa sirpaleiksi menee se, joka on valmis eheytymiseen? Miksi väitän näin? Koska vertaisteni kanssa ollessani koen, miten monissa meissä elää voimakas oikeudenmukaisuuden, rehellisyyden, lähimmäisenrakkauden ja suvaitsevaisuuden pohjavire. Kun elän maailmassa, jossa ei ole menty sirpaleiksi ja tultu taas eheäksi, en kuule sitä välillä ollenkaan. Siksi olen joskus niin väsynyt, kun mietin, kuka kuntoutumista ja parantumista lopulta kaipaa…

Kerran sairas on aina sairas. Niinkö maailmamme näkee asian? Kuvittelemmeko, että on sairasta puhua pahasta, myöntää heikko hetkensä ja tunnustaa olevansa ihminen? Jos on kerran masentunut, sille on syynsä tai syitä.