Heräämisiä

Herään uuteen päivään täynnä ihmetystä ja odotusta, mitä päivä tuo tullessaan. Olen hereillä, elossa, kuulostelen itseäni ja tunnustelen maailmaa.

Olen elossa, tunnen sydämeni lyönnit, aivan kuin joku sisälläni kumistaisi nuijalla köydessä roikkuvaa lyöntirumpua. Rummun väreily tuntuu laajasti kehossani, erityisen voimakkaana selässä maatessani selälläni sängyssä. Olen usein ihmetellyt, tuntevatko muut ihmiset sydämen lyönnit samalla tavalla, en tiedä. Jään kuuntelemaan sydämeni rummutusta niin kuin minulla on tapana aina kun siihen on tilaisuus. Kuuntelen useita minuutteja hiljaa paikallani maaten, en nouse vielä. Odotan ajatusta, viestiä mieleltäni tai mieluummin alitajunnaltani, sisäiseltä viisaudeltani.

Tajuan kuinka hienoa on pysähtyä kuuntelemaan itseään, sisintään. Aina siihen ei ole aikaa, kun herään liian myöhään ja minun on heti kiiruhdettava päivän askareihin. Miksi minulla on kiire, mihin luulen pääseväni kun kiiruhdan. Tajuan selvästi, että elämä jää elämättä silloin kun kiiruhtaa – ei ole aikaa elää. Miten onnellinen ja etuoikeutettu olenkaan kun minut on väkivaltaisesti pysäytetty, opetettu heräämään.

Miksi herääminen elämään on niin tavattoman vaikeaa. Ihminen haluaa yleensä elää sumussa, automaattiohjauksella. Ymmärrän, että se on tehokasta, se ei kuluta voimia, ei tule yllätyksiä, ainakaan niitä ei huomaa, koska ei ota vastaan mitään vierasta, omasta totuudesta, automatiikasta poikkeavaa. Vain se on totta, mikä vahvistaa aikaisempaa käsitystä.

Helppoudella on kuitenkin hintansa. Elämä ei ole sinussa – et siis tunne ja ymmärrä, että se on sinussa – se tuntuu olevan jossain ulkopuolella, toisilla ihmisillä, toisessa paikassa, toisessa ajassa. Sinne sinunkin on päästävä, menneisyyteen muistelemalla tai tulevaisuuteen haaveilemalla, toiseen työpaikkaan, toiseen asuntoon, toiseen maahaan, jonnekin muualle, missä elämä on.

Koska elämä on toisilla ihmisillä, tarvitset toisia ihmisiä tekemään sinut onnelliseksi. Jos vain nuo toiset ihmiset muuttuisivat – tekisivät sinut onnelliseksi. Ihmiset ylpeilevät kyvyllään muuttaa toisia ihmisiä – voi hyvä tavaton, eivät he kutsu sitä manipuloinniksi, ei suinkaan. Se on jotain hienoa, tavoiteltavaa, inhimillistä. Näinhän meille opettavat monet suositut sarjat televisiossa, kyllä se on hienoa.

Kuinka kauaksi oletkaan ajautunut elämästä. Mitä väkivaltaa teetkään elämälle. Voit kuitenkin herätä, tässä ja nyt, heti. Ja kaikki muuttuu, alat elää. Ymmärrän, että pelkäät heräämistä, elämää. Ymmärrän, että pelkäät itseäsi, pelkäät, mitä löydät jos uskallat olla hiljaa itsesi kanssa ja katsoa sisimpääsi.

Sinulle on opetettu – olet tavalla tai toisella elämäsi varrella omaksunut käsityksen - että olet huono, epäkelpo, jotenkin puutteellinen, vajavainen. Olet koko ikäsi yrittänyt muuttaa itseäsi ja kätkeä puutteesi, jotta kelpaisit - muille ja itsellesi. Pelkäät, että löydät lisää vikoja ja puutteita tai jotain vielä pahempaa, hirveämpää.

Ajatus katkeaa. Huomaan, että en enää tunne sydämeni rummutusta, se on hävinnyt, kun ajatukset ovat vallanneet huomioni. Pysähdyn ja terästäydyn kuuntelemaan. Vähitellen kuulen taas sydämeni rummutuksen, se on nyt vaimea, kaukainen, rauhallinen kumina, kuulen ja tunnen sen kuitenkin – siis elän yhä ja olen hereillä.